Tänään, torstaina 20.10.2016, otettiin suuri askel meidän pikkuperheelle, mutta verrattain pieni askel ihmiskunnalle. Kävimme tutustumassa kaksosten mahdollisesti tulevaan päiväkotiin. Niin, päiväkotiin. Niisk.

Vaikka visiitti itsessään oli vain syksyiseen aamupäivään arkisesti sovittu tuokio, oli se kaikkea muuta kuin vain pikainen käväisy, olankohautus. Siihen kulminoitui iso joukko isoja asioita. Yksi tähänastisen elämäni antoisimmista, erilaisimmista, intensiivimmistä, mielenkiintoisimmista ja onnellisimmista elämänvaiheista on tulossa päätökseen. Tämä aika vauvojen syntymästä on ollut kuin pitkä kuherruskuukausi, häämatka. Kaikki on uutta ja ihanaa. Olemme tutustuneet toisiimme ilman arkiaskareiden rajoituksia ja paineita.

Pian siirrymme sitten arkeen. Takaisin normaaliin elämään, paitsi sillä erotuksella että entistä normaalia ei enää ole olemassakaan. On vain uusi normaali, uusi arki lapsiperheenä. Lapsiperheenä. En vieläkään meinaa uskoa, että me todellakin olemme lapsiperhe. Tuo epämuodikas, sottainen ja pukluntuoksuinen konstruktio: lapsiperhe.

Päiväkodissa ihastelimme kaikkea tarjolla olevaa. Oli legohuone, oli temppuiluhuone, oli leikkihuone, oli nukkumahuone, oli huone, jossa sai leikkiä hiekalla, vedellä, kivillä ja risuilla. Oli ruokahuone, satunurkkaus ja useampi vessa hammasharjarivistöineen. Suloisin kaikista oli kuitenkin tuttinaulakko satunurkkauksen seinällä. Lukeekohan siellä parin kuukauden päästä meidänkin pienten nimet? Itku pääsee pelkästä ajatuksesta. 

Istuimme päiväkodin vetäjän kanssa leikkihuoneen lattialla; pyöreän, vihreän maton päällä. Hän selitti päiväkodin filosofiasta, päivärytmistä ja ruokaluista. Itse katselin pieniä mökelöitäni, jotka innokkaasti tutkailivat värikkään puulelun erikokoisia laatikoita ja vetimiä. He ovat vielä niin pieniä, mutta jo niin isoja. Päiväkodin vetäjä kehui vauvojen olevan hyvin rauhallisia ja uteliaita, ja ettei heillä varmaankaan tule olemaan hankaluuksia sopeutumisen kanssa. Nyökyttelin olevani samaa mieltä, mutta äidin itsensä sopeutumisesta en tohtinut sanoa mitään.

Nyt istun tässä koneella samaan aikaan haikeana ja helpottuneena. Toisaalta en haluaisi äitiyslomani loppuvan, mutta toisaalta olen innoissani uudesta elämänvaiheestamme ja tulevista seikkailuistamme. Toisaalta vauvat tuntuvat vielä niin avuttomilta, mutta toisaalta tunnen suunnatonta ylpeyttä heidän kehityksestään. He ovat kasvaneet niin paljon, ovat reippaita ja tyytyväisen oloisia, kuten usein meille sanotaan.

Ensi viikolla menen juttelemaan pomoni kanssa tulevista työkuvioista (ja ylipäänsä – onko minulla vielä duunia). Sitten päätetään päiväkoti- ja asuntoasiat. Monta liikkuvaa osaa ja monta rautaa tulessa.

Meidän elämää.

Ps. ”Super”bloggaajana en tietenkään tajunnut ottaa yhtään kuvaa tuolta tutustumiskäynniltä. Noh, ensi kerralla…

Kuva / Picture source here & here