Saavuimme aamuvarhain skutsista takaisin kotiin. Mies jatkoi suoraan töihin, minä vaihdoin vauvoilta vaipat ja laitoin leikkimatolle moikkaamaan leluja. Ulkona sataa vettä ja taivas on harmaa. Mietin mitä tekisin seuraavaksi, ehkä aamupalaa itselle? Kahvinkeittoa. Ehkä takaisin nukkumaan vauvojen kanssa?

Mutta kuitenkin ensimmäisenä silmiini osui tämä juttu:

Sijaisäiti Mira hoitaa vauvaa vain kahdeksan viikkoa: ”Näkisipä äitisi sinut”.

Yksinkertainen, lyhykäinen artikkeli, mutta niin valtavasti tunteita. Pää ei oikein toimi analysoida aihetta sen kummemmin tai laittaa ajatuksia järjestykseen, niin siteeraan vaan itseäni koskettaneita lauseita. Ja miksi ne koskettivat.

”Kaikki alkoi omasta elämäntilanteesta, ei hyväntekeväisyydestä”, Mira sanoo.

Raikkaan rehellisesti sanottu ja se ei tee hänen työstään yhtään vähemmän jaloa. Ehkä on jopa parempi, ettei tuollaista työtä tee kutsumuksena jolloin voisi olla vaikeaa pysyä omassa roolissa sijaisäitinä.

” Jos lapsesta ei voi itse huolehtia, mikä voisi olla suurempi rakkauden teko kuin antaa hänet heille, jotka voivat?” 

Niin täysin samaa mieltä ja silläpä adoptioon lapsensa antavia vanhempia ei pitäisi demonisoida vaan tukea. Tuo päätös ei varmasti ole ollut helppo ja helpompi päätös olisi ollut vain pitää lapsi, vaikkei siihen oikeasti olisi rahkeita tai halua. Lapselle itselleen tuo helppo päätös olisi luultavasti ollut se huonompi vaihtoehto…

”Tärkeimmät tapaamiset ovat eteisessä. Kun tulevat adoptiovanhemmat saapuvat Miran kotiin, hän menee ulko-ovelle vastaan, kohottaa vauvaa ja sanoo: tässä ovat äitisi ja isäsi.

Se on paras hetki.

Sitten siirrytään olohuoneeseen. Joskus uusi vanhempi kulkee vauva sylissään ympäri kotia ja sanoo, ettei halua enää koskaan päästää irti. Moni itkee. Tietoa lapsesta on odotettu monta vuotta.”

Tässä vaiheessa nousivat kyyneleet minullakin silmiin. Ajattelin niitä adoptiovanhempia, jotka Miran ovikelloa soittavat; jännittyneinä, rakkautta ja toivoa täynnä. Tuon hetken täytyy olla jotain aivan ihmeellistä. Meidän sijaissynnytystaipaleemme oli adoptioon verrattuna nopea prosessi, vain puolitoistavuotta! Ja senkin ajan tiesimme koko ajan missä mennään, missä vaiheessa prosessi on. Adoptiojonossa odotetaan. Ja odotetaan. Ja toivotaan sitä maailmanmullistavaa puhelinsoittoa. 

Suuret tsemppaukset kaikille, jotka tuota puhelinsoittoa vielä odottavat, ehkä juuri te pääsette hakemaan pienokaisenne Miran luota. Ja vaikka keskustelupalstoilla jauhetaan mitä tahansa, niin nämä sijarit ovat kyllä kullanarvoisia pikku-Siirille ja muille hänenlaisilleen. 

Nyt keitän aamukahvit, vauvat sammahtivat jo päiväunille.