Kaikki, ihan kaikki, vauvauutisista kuulleet ystävämme ja sukulaisemme kysyvät vauvojen kuulumisten jälkeen ensimmäisenä: Miten Jenniferillä menee nyt synnytyksen jälkeen? Tämä osoittaa erinomaisesti kuinka hän on myös lähipiirimme – ei pelkästään meidän – ajatuksissa. Ei hän ole vain vuokrakohtu, joka on nyt työnsä tehnyt. Saanut urakan valmiiksi ja pessyt kätensä. Jatkanut tästä omaan suuntaansa, meidän jatkaessa omaamme.

Hän on osa meidän lasten tarinaa ja elämää. Hän on osa meidän tarinaa ja elämää. Hän on osa perhettä. Aunt Jennifer.

Niin, miten Jenniferillä sitten menee? Kuten jo aikaisemmin olen sivumennen maininnut ja niin kuin hän myös itse toteaa synnytyskertomuksessaan (jonka löydät täältä: blogit/matkalla-perheeksi/birth-told-our-surroangel) hän voi todella hyvin. Tähän suurin syy on varmaankin, että hän on saanut kroppansa ja normaalin elämänsä takaisin. Hän voi jälleen olla se omistautuva äiti lapsilleen, jota ei suuri vatsa ja jatkuva väsymys piinaa. Viimeisten viikkojen aikana hän on ehtinyt käymään lastensa kanssa shoppailemassa, Justin Bieberin keikalla, San Franciscossa tyttöjen kanssa hurvittelemassa, perheen kanssa eläintarhassa, kauneussalongissa hemmoteltavana, jne. jne. 

Hän on myös nähnyt meitä ja vauvoja. Alkuun olimme yhteydessä lähes joka päivä rintamaidon tiimoilta. Yleensä hän piipahti meillä tuomansa uusimman erän samalla kun asioi kaupungilla. Vajaan kolmen viikon pumppaamisen jälkeen sovimme, ettei hän jatka sitä. Maitoa ei tullut normaalin tapaan, koska hänellä ei ollut ympärillään kahta nälkäistä suuta sitä vaatimassa. Maidontuotanto olisi siis vaatinut jatkuvaa pumppaamista, kuten vauvojen nälkäkin, kellon ympäri. Toki olisimme mielellämme syöttäneet rintamaitoa koko Kaliforniassa olemisen ajan, mutta vauvat saivat kuitenkin alkuvaiheen kolostrumit ja muutaman viikon rintamaitoa ja heidän syödessä mielellään korviketta emme halunneet painostaa Jenniferiä jatkamaan.

Nyttemmin Jennifer poikkeaa meillä pari kertaa viikossa, välillä yksin, välillä perheensä tai jonkun ystävänsä kanssa. Eilen illalla hän tuli käymään ystävänsä Christinan kanssa, joka on myös parhaillaan raskaana sijaissynnyttäjänä. Yleensä aika menee vauvojen kuulumisia päivitellessä. Jennifer sylittelee vauvoja, tutkii niitä ja ottaa paljon kuvia.

Toissa kerralla hän istui pitkään kanssani ja juttelimme tästä matkastamme ja sijaissynnytyksestä. Yhtäkkiä hän kysyi minulta suoraan silmiini katsoen, voisinko minä olla sijaissynnyttäjä? Hän varmaan huomasi silmäni vavahtavan auki ja vartaloni vääntyvän hieman vaivaantuneesti. Mutta onneksi olen tätä(kin) asiaa blogissani aiemmin pohtinut (en voi linkata mitään postausta, koska en muista milloin tästä olen kirjoitellut…). Sanoin suoraan, että olen blogissani maininnut miten en ole varma voisinko itse sitoutua sijaissynnyttäjäksi. Ja olenko silloin oikeutettu siihen, että joku toinen on minulle sijaissynnyttäjä?

Kerroin myös Jenniferille, että oikeastaan koko kysymys on hieman epäreilu, tai ainakin vaatii isot määrät spekulointia. Enhän minä tiedä millaista on olla raskaana. Ehkä omat raskauteni olisivat olleet superhelppoja, voimaannuttavia? Ehkä ne olisivat olleet vaikeita? Muutenkin sijaissynnytykseen tarvitsee tietynlaisen elämäntilanteen. Mikäli ura on nousukiidossa, on sitoutunut vaativaan harrastukseen tai oma perhe-elämä on hektistä, ei tuollaiseen projektiin liene resursseja. Tai ainakin se vaatii täysin toisenlaisen priorisoinnin. Hän ymmärsi pointtini.

Hän kysyi myös, voisiko siskoni olla sijaissynnyttäjiä? Sijaissynnyttäjiä minulle? Tähän minulla oli vastaus samantien – en tiedä, enkä halua tietääkään. Jo prosessin alussa päätin, etten ikinä laittaisi siskojani vastaamaan tuohon kysymykseen. Vaikka vastaus olisi ”Ei”, ei se tarkottaisi heidän rakastavan minua yhtään sen vähempää. Ei nämä asiat mene niin. Jälleen, kuten yllä pohdin, sijaissynnyttäjäksi ryhtyminen vaatii niin monen asian olevan tietyllä tavalla, loksahtavan paikoilleen. Ei se muuten toimisi.

Tällaisia pohdintoja meillä oli viimeksi. Huomenna Jennifer on kutsunut meidät ja joitain ystäviään tee-se-itse sushi-illalliselle. Ensimmäistä kertaa lähdemme vauvojen kanssa Jenniferille. Emme olekaan siellä siis käyneet sitten vauvojen syntymän, eli reiluun kuukauteen! Aika menee nopeasti vauvakuplassa. 🙂

—-

All my family and friends keep asking how is Jennifer? That shows how important she is not only to us, but also for others. She is not just an oven, she is part of our babies family. Our family. Aunt Jennifer. She has been doing great, getting finally back to her normal life, back to the mother for her kids, without the belly and exchaustion. She has been seeing the babies on a regular basis and we also had a long chat about the surrogacy in general, and if I could be surrogate. Well, there are so many ifs there that it makes it impossible to answer. And if I couldn’t, would I have right to use surrogacy myself?