Tuhina. Haukotus. Inahdus. Korahdus. Kakistus. Aivastus. Pihinä. Turahdus. Hengähdys. Nielaisu. Voihkaus. Liikahdus. Puhallus. Hikka. Yskähdys. Kiljaisu. Maiskaitus. Rykäisy. Huitaisu. Uikutus. Puuskaisu.
Yömme ovat täyttyneet mitä ihmeellisimmillä äännähdyksillä. Se on pitänyt ainakin tuoreen äidin hereillä useammankin kerran, koska osa korinasta ja pihinästä kuulostaa aikuisen korvaan lähes tukehtumiselta! Isomman rykäisyn jälkeisen hiljaisuuden kestettyä kymmenen sekuntia pidempään on jo mentävä toteamaan, että kyllähän täällä edelleen hengitetään.
Olemme miehen kanssa toistaiseksi jakaneet syöttövuorot niin, että mieheni menee aiemmin nukkumaan minun hoitaessa noin 22:00 sekä 01:00 syötöt. Mieheni jatkaa siitä noin 05:00 ja 08:00 syötöillä ja itse nukun yritän nukkua pitkään. Vauvat elelevät näköjään Euroopan aikavyöhykkeillä ja ovat hyvin hereillä ja aktiivisia ilta yhdeksästä alkaen. Silläpä minun syötöillä ja niiden jälkeen nukkumaan mentäessä (tai sitä yrittäessä) vauvat ovat pidempään hereillä ja äännähtelevät erityisen paljon.
Viime yönä jälleen tuijottelin makuuhuoneen hämärää ja kuuntelin pikkuisten elämöintiä pedeissään. Aloin listaamaan eri äännähdyksiä, kaikille en löydä edes sopivaa sanaa! Samalla aloin hahmottelemaan tätä postausta, että kerron hieman meidän yöelämästä.
Kellon koittaessa yksi yöllä ja juuri torkahdettuani pikkumies alkoi heittelemään satunnaisia inahduksia ja uikutuksia. Alkaa siis olla ruoka-aika lähellä. Hetken odoteltuani ja inahdusten edettyä kiljahduksiin kävin laittamassa maitopullon lämpeämään ja pian nostin pikkuisen, lämpöisen kääryleen ja suljin oven perässäni. Tässä vaiheessa nälkä yleensä ehtii muuttua suoranaiseksi nälänhädäksi ja itkupotkuraivarit ovat sekunneista kiinni. Pullo suuhon ja rimpuilu, kiljunta, hötkyily on poissa. Sitten katselemme toisiamme hiljaa ja kuuntelemme yötä.
Yösyönneillä jätän yleensä ensimmäisen syömämiehen sohvalle viereeni, samalla kun syötän seuraavaa. Tämä ihan vain, jos jostain syystä syönninjälkeinen sängyssä pötkötys ei kelpaakaan ja ettei mies suotta herää siihen. Siinä me taas oltiin kolmisteen, tyttö söi sylissäni kovalla tohinalla ja poju mietiskeli vieressäni sohvalla. Minulla oli kätevästi läppäri edessäni ja päätin samalla nopeaan katsastaa some- ja uutisfiidini, onhan Euroopassa aamu jo pitkällä.
Brysselin lentokentällä räjähdys… Useita kuolleita… Myös metroasemalla räjähtänyt… Ainakin 20 uhria…
Vedin syvään henkeä, hiljaisena. Katselin vieressäni unisena, mutta hereillä, käsiään heiluttelevaa poikaa. Katsoin sylissäni syömiseen pikkuhiljaa väsähtänyttä tyttöäni. Ja tunsin ensimmäistä kertaa sellaisen ikävän puristavan tunteen sisälläni, kun kliseinen sanonta ”miten lapsia voi tehdä tällaiseen sairaaseen maailmaan” nousi mieleeni.
Miten ikinä voisin suojella näitä kahta täysin viatonta pikkuista kaikelta maailman pahuudelta?
Kaikelta pahuudelta – en kai mitenkään. Voin vain omalta osaltani yrittää tehdä maailmasta paremman paikan. Enempää ei kai yksi äiti voi tehdä. Sen pitää riittää.
Sen pitää riittää.
