Tämä on niitä harvoja kertoja, että ennen blogipostauksen kirjoittamista yhtäkkiä pää onkin aivan tyhjä. Ja niin täynnä. 

En tiedä mistä aloittaa! Olisi niin paljon kerrottavaa. Niin paljon tapahtumia ja vielä enemmän tuntemuksia. Ehkä jätän järkevämmät ja jäsennellymmät kirjoitukset myöhemmäksi. Nyt tyydyn vain vähän jatkamaan enemmän, mitä eilen postasin.

Varsinainen synnytyskertomus tulee siis piakkoin  jossain vaiheessa, mutta pähkinänkuoressa ihanat vauvamme syntyivät keisarinleikkauksella torstai-iltana paikallista aikaa kuuden jälkeen. Ensin mahasta nousi pikkuinen poikamme, alias Bob, joka oli reilut 2,1kg ja 45cm pitkä. Poloinen oli jo niin alhaalla kohdussa, että häntä piti hieman rotevin ottein kaivella ja hän olikin alkuun kalpea ja tarvitsi ihan pikkuisen hoitajan avustusta hengityksen aloittamisen kanssa. Sitten maailmaan ponnahti reipas tyttäremme, lempinimeltään Rosa, joka heti ensiparkaisusta otti maailman avosylin vastaan. Vaikka Rosa ei ollutkaan paljoa Bobia isompi, 45cm ja reilut 2,3kg, on tämä tyttö näyttänyt heti alkuunsa, ettei hän suostu olemaan heiveröinen keskonen!

Operaatio itsessään meni todella hyvin ja Jennifer on toipunut loistavasti. Hän on tavannut vauvat jo pari kertaa ja myös alkanut pumppaamaan kullankallista äidinmaitoa pikkuisten auttamiseksi. Hän on onnellinen ja ylpeä, että kaikki sujui niin hienosti – syystäkin!!! Ja myös helpottunut, että lopulta monen kuukauden jälkeen hän pystyy jälleen hengittämään kunnolla, kun Rosa ei enää paina hänen rintakehäänsä. 🙂

Vauvoista yleisesti, että vaikka he syntyivät keskosina rv35+3 he eivät oikeastaan tarvinneet varsinaista lisäapua. Ensimmäinen yön he viettivät lämpölamppujen alla ja monitorien valvonnassa, mutta tämän jälkeen he ovat olleet normaalissa vauvaboksissa meidän kanssamme perhehuoneessa. Eilen lääkäri pudotti pommin, että vauvat olisivat valmiita hänen puolestaan kotiutumiseen jo tänään tai huomenna. Meistä tämä oli liian pian Bobin suhteen, joka edelleen syö hieman miten sattuu ja on selkeästi siskoaan heikompi pikkuisen kehon lämpötilan ylläpidon suhteen. Sovimme sitten, että maanantaina jättäisimme sairaalan (mikäli mitään takapakkia ei tule kummankaan suhteen!) ja ottaisimme ensiaskeleemme perheenä ihmeellisessä ulkomaailmassa.

Tällä hetkellä mieheni on hakemassa meille lisää vaatetta ja välipalaa. Vauvat nukkuvat suloista vauvanuntaan vieressäni omissa sängyissään. Minulla on ensimmäistä kertaa parin päivän sisään hetki omassa rauhassa. Käydä läpi kaikkea tapahtunutta ja miten pelkkä vauvojen ja tämän koko matkan ajatteleminen saa kyyneleet silmiini.

Rakastan heitä niin paljon, niin äärettömän paljon.

Ps. KIITOS kaikista onnitteluista! Kiitos kiitos kiitos! Olen ne kaikki lukenut läpi suurta kiitollisuutta tuntien ja mielelläni vastaisin jokaikiseen niistä, mutta tällä hetkellä aika on vähän kortilla. Ymmärtänette. 😉

—-

So much has happened, my head is almost spinning. Our adorable babies were born on Thursday evening local time by C-section. The whole operation went very well, Bob was born first (measures above) and was a little pale, but recovered fast. Rosa 2 minutes later and showed clearly that this girl is not willing to be a weak preemie! :). Jennifer has recovered well, she has already seen the babies for few times by now and also started to pump the breast milk to get the best possible nutrition to the little ones. She is happy and pround that everything went so well – and she should be! Babies have done well and although they were born as preemies (pre-mature) we might be leaving the hospital as soon as Monday! Right now the babies are sleeping in their little boxes next to me, my husband is getting some fresh clothes and snacks, and I have some time of my own the first time since the’ve born. To think about everything that has happened… and it makes me cry. I love those babies so much. So much.