Viime viikolla näin Jenniferiä joka päivä ja sunnuntaille olimme sopineet lounastreffit hänen naapurustossa asuvan hyvän ystävänsä kanssa. Pitkä sunnuntailounas ihan vain tyttöjen kanssa. Sovittuun aikaan saavuin Jenniferin luokse, josta meidän oli tarkoitus jatkaa porukalla ravintolaan.

Hetken odoteltuamme Jennifer sai viestin, että hänen ystävällään on bad hair day ja hän tarvitsisi hieman Jenniferin apua. Sovimme, että odottelen sillä välin kun hän käy nopeasti laittamassa ystävänsä hiukset kuntoon ja sitten lähdemme. Pian Jennifer tuli takaisin hämmentyneen näköisenä ja sanoi ”There is no lunch… They have organized a party for us.” Omat silmäni lävähtivät auki ja suustani varmaan kuului vain säikähtänyt ”Wha-at?!” ja tunsin lähinnä pakokauhua. Olin tavannut porukasta kaksi ohimennen viime visiitillä marraskuussa ja onhan tämä nyt hieman hmm… erikoinen tilanne. Ja vielä niin henkilökohtainen, jota en mielelläni alkaisi ison (ja täysin vieraan!!) porukan kanssa setvimään. Voi hemmetti, mitähän tästä tulee? Kauanko se kestää? Pitääkö minun nyt vaihtaa niitä vaippoja sokkona? Mitämitämitä?

Ensimmäinen vartti oli juuri niin kiusallinen, kuin pystyin arvaamaan. Jennifer ei ollut osaa ystävistään nähnyt hetkeen ja heillä oli paljon halailtavaa ja juteltavaa. Itse lähinnä ujosti tervehdin kaikki ystävät lävitse ja yritin hieman kysellä, miten he tuntevat toisensa ja onko heillä kaikilla lapsia. Yritin vain pysyä poissa valokeilasta ja jos se olisi ollut minusta kiinni… olla näkymätön (tai edes saada pari lasillista viiniä rohkaisuksi!). Onneksi amerikkalaiset ovat supliikkeja ja rentoa keskustelua alkoi syntymään ihan luonnostaan. Eräällä ystävistä oli nelivuotiaan kaksospojat, joten häneltä tuli kyseltyä vinkkejä ja kokemuksia. Yksi Jenniferin parhaista ystävistä on myös sijaissynnyttäjänä raskausviikolla 25 ja kyselin hänen voinnistaan ja kokemuksistaan.

Jonkun ajan päästä aloitimme leikit. Onnekseni juhlat olivat erityisesti Jenniferille, joten itse olin vieras vieraiden joukossa. Ensimmäiseksi meidän piti arvata asioita Jenniferistä – hänen lempiväri, – elokuva, urheilulaji. Mutta myöskin mikä on hänen pahin pelkonsa tai suurin toiveensa. Seuraavaksi Jenniferin piti poistua huoneesta ja me yritimme muistella, oliko hänellä korvikset, millaiset kengät, minkä värinen paita jne. Sitten kiertoon laitettiin tuttipullo, joka oli täytetty karamelleillä ja meidän tuli arvata niiden lukumäärä. Leikin voittaja sai aina pienen palkinnon. Sitten vieraat saivat paperin, jossa kyseltiin erilaisia vinkkejä tulevalle äidille ja tämä olikin sitten osoitettu minulle. Heidän kirjoittaessa vinkkejään katselin ympärilleni ja mietin, että enpä olisi koskaan uskonut löytäväni itseni tällaisesta tilanteesta. Huoneen täydeltä vieraita, amerikkalaisia äitejä kirjoittamassa vinkkejä minulle – suomalaisen pikkukylän tytölle. Se nosti hymyn kasvoille.

Tämän jälkeen koitti juhlien kohokohta – lahjojen avaaminen, yksitellen. Jennifer alkoi availemaan ensimmäistä pakettia; suklaata ja kylpysuolaa. Seuraavaksi viiniä ja lisää viiniä. Sitten juhlien emäntä ojensi lahjakassin minulle. Mitäh, minulle?! Otin lahjakassin, siirryin hämmentyneenä vieraiden eteen ja mietin kuumeisesti, että mitä ikinä kassista löytyy miten osaan reagoida siihen amerikkalaisen ylitsevuotavaan tapaan?

Aloin varovaisesti nostelemaan kreppipapereita ja kun sain näkyviin pienenpienet vauvanvaatteet ei minun tarvinnut enää miettiä kuinka reagoida – kyyneleet nousivat humahtaen silmiini. Minun oli pakko keräillä itseäni hetki ennen kuin sain soperrettua ”Sorry, this is a bit overwhelming. Thank you so much..” Näin kuinka Jennifer ja muutama vieraskin pyyhki silmäkulmiaan. Lopulta sain nieltyä kyyneleet ja urhoollisesti hymyiltyä kameralle vettyneillä silmilläni esitellen lahjavaatteita. 

Vaatteita Bobille ja Rosalle tuli enemmänkin ja joka kerta sain tsempata ihan kunnolla, etten alkanut vetistelemään. Kunnes sitten viimeisenä lahjana juhlien järjestäjältä saimme Jenniferin kanssa mm. taulun, mukin ja avaimenperän sijaissynnytysaiheisilla teksteillä. Kyynelistä ei meinannut tulla loppua.  Seisoin siinä Jenniferin, sijaissynnyttäjämme, kanssa hänen ystäviensä ympäröivänä. Ihmistet, jotka eivät edes tunne minua ovat antaneet minulle äitiysvinkkejään, ostaneet tuleville vauvoilleni lahjoja ja myötäelämässä tulevaa äitiyttäni. Jotenkin se kaikki hyvyys, ystävällisyys ja empatia oli vain niin mieletöntä! Vaikea käsittää.

Pian tämän jälkeen juhlat alkoivatkin olla ohi ja kiittelin kovasti jokaista vierasta. Majapaikkaan päästyäni katselin kamerastani kuvat uudelleen lävitse ja kyyneleet tulivat jälleen. Kiitollisuus, sitä minä tunnen.

—-

Jennifer’s friends organized a surprised babyshower to her and me. There were games, good food and loads of emotions (i.e. tears!) and after the first shock the afternoon was unforgettable! There I was, a small town girl from Finland, with our surrogate, surrounded by her friends in California. Complete strangers writing me tips for motherhood, buying gifts for my babies and living this journey with us. The kindness, friendliness and empathy that I felt is something I cannot describe. Or maybe grateful. So grateful. Thank you.