Lento oli juuri niin pitkä kuin muistelin. Bussi tuli ajallaan ja airbnb – hosti noukkasi asemalta ja vei majapaikkaan. Vuorokauden läpeensä valvomisen jälkeen ja teekupin ääressä Yhdysvaltain poliitikasta hetken juteltuani hostin kanssa olin todellakin valmis kaatumaan sänkyyn.

Aamu alkoi mielenkiintoisella skype-puhelulla ja siitä kirjoittelen lisää joskus myöhemmin. Sitten olikin aika jo tavata Jennifer ja hänen äitinsä!

Ensin lounastettiin, sitten käytiin vähän ostoksilla ja loppupäivä ja -ilta vietettiin Jenniferin kotona. Juteltiin, katsottiin republikaaniehdokkainen debattia ja syötiin Jenniferin grillaamia ribsejä. 

Ja pääsin tuntemaan sekä Bobin, että Rosan liikkeet vatsassa! Pienet venytykset, potkut. Ja Bobilla oli hikka. Siellä ne pikkuiset todellakin kelluvat!

Täällä menee kaikki hienosti! Huomenna minun on määrä lunastaa lupaukseni, josta kirjoitin täällä blogit/matkalla-perheeksi/kaksosraskaus-eri-raskaus – eli tarkoitus on leipoa jotain hyvää! 

Tällä hetkellä kello Euroopassa on aamukahdeksan paikkeilla ja väsymykseni on sen mukainen. Kiitos kaikista tykkäyksistä ja kommnenteista edelliseen postaukseen. Vastaan niihin kaikkiin ihan lähipäivinä. Mutta nyt nukkumaan ja paremmalla ajalla (ja viereydellä) lisää.

EDIT:

—-

Apparently I was too tired to write in English when posting the above… So here we go: The travels were as tiring as I remembered, but got to Jennifer’s town, safe and sound. Yesterday I spent the day with Jennifer and her mum. It was so good to catch up on baby things and what is going on in general. And the belly! And those little movements! Little kicks. Baby Bob had a hickup! Aww… today some more Jennifer / baby time! 🙂

On maternity leave. 

Noin totesi eilen työmeilini out-of-office viesti, jonka toimivuutta testasin lähettämällä itselleni meilin. Halusin nähdä sen omin silmin: On maternity leave. Niin se väittää, sen on oltava totta.

Tuo lause herätti samanlaisen surrealistisen tunteen kuin reilu puoli vuotta sitten tehty raskaustesti. Raskaustesti – sanaa ja sen yhteyttä minuun ihmettelin täällä blogit/matkalla-perheeksi/raskaustesti. Ja se oli hyvin vahvasti totta. Se mikä alkoi positiivisesta raskaustestistä on jatkunut epävarmuuden, onnen, odotuksen, pelon, ilon kautta tähän hetkeen.

Olen pian lähdossä lentokentälle. Tämän vajaan pari vuotta kestäneen matkan loppukaarre alkaa avautumaan maalisuoraksi. Olo on herkkä. Nöyrä. Kiitollinen. Mutta juuri tällä hetkellä erityisesti herkkä.

Eilen töissä halailtiin ja toivoteltiin onnea. Oma tiimini oli myös järjestänyt yllätyksekseni illallisen maanantaina. Heiteltiin vitsejä, naureskeltiin ja puhuttiin vauvoista. Isyysvapaalla oleva tiimiläisenikin saapui kahdeksankuukautisen tyttärensä kanssa. Hellyttävä tapaus, aivan ihana. Kotimatkalla bussissa luin onnittelukortin tekstejä ja pyyhin silmikulmiani. Sen sijaan, että tiimini sanoi hyvästi, he sanoivat kiitos. Se lämmitti mieltä järjettömän paljon.

Vartti vielä ja sitten matkaan. Lähtöselvitys on tehty, istumapaikka valittu. Edessä puuduttavan pitkä lento ja Euroopan aikaa puolen yön jälkeen laskeudun Kaliforniaan. Siitä vielä bussimatka eteenpäin, majoituspaikan etsiminen. Toivottavasti reilun parinkymmenen tunnin matkanteon jälkeen olen valmis kaatumaan puhtaisiin lakanoihin. Jenniferin perheineen tapaan seuraavana päivänä.

Sitten se varsinainen odotus alkaa. Viimeiset päivät, viikot. Mutta ainakin me olemme kivenheiton päässä sairaalassa. Valmiina ottamaan vauvamme vastaan. Kiittämään Jenniferiä tästä valtavasta työstä hän on meidän eteemme tehnyt. Niin paljon ajatuksia päässä. Overwhelming.

Pelkästään tämän postauksen kirjoittaminen itkettää. Niin sanoinko jo, että herkät fiilikset täällä on! 😉

Minä kiitän ja kuittaan täältä Euroopasta. Palataan asiaan maailman toiselta puolelta!

—-

On maternity leave – that is what my out-of-office reply told me. It must be true. On maternity leave. Me? A woman who cannot have babies! I am about to leave to the airport. I feel happy, I feel very emotional. At work everyone wished me all the best. My own team organized a surprise dinner for me. We were making jokes, laughing, remembering old stuff. Even a teammate who is currently on paternity leave came with his adorable 8-month-old daugther. Instead of saying goodbye, my team said thank you. That felt good, really good. Oh my, I cannot write this post without tears. I feel so thankful. I am so excited. Long flight ahead, next time in US! 🙂