Inhimillisyyttä (business)elämässä
Varoitan – jos et tykkää sokerista, hunajasta tai muusta ällömakeasta, kannattaa tämä postaus jättää lukematta…
Viime viikolla vein tiimini joululounaalle. Tiimini on nuorekas ja kansainvälinen. Minun lisäkseni kaksi miestä ja kaksi naista (ja ei, se ei ole täysin sattuma, että miehiä ja naisia on saman verran…). Osan kanssa olen tehnyt töitä jo neljättä vuotta ja uusinkin tulokas ollut mukana jo reilun vuoden. Vaikka vietämme yhdessä ison osan elämästämme toimistossa ja yhteishenkemme on loistava, emme vietä toistemme kanssa vapaa-aikaa tai puhu paljoakaan yksityiselämästämme. Toki olemme tavanneet toistemme puolisot ja joskus olemme järjestäneet tiimin keskinäisiä illanviettoja jonkun kotona, mutta suhde on selkeästi enemmän työkaveri- kuin ystävyyssuhde. Ja tämä on mielestäni hyvä näin.
Joululounaalle lähtiessämme ilmoitin tiimille, että minulla on mukana myös kuoharipullo ja suklaarasia jälkkäriksi. Keli oli täydellisen upea – aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten ajattelin käyttää tilaisuuden ulkoilmasta nauttimiseen. Ja se olisi myös täydellinen tilaisuus ilmoittaa sellaisesta pienestä asiasta kuin tuleva äitiyslomani. Löysimme rauhallisen paikan kauniilla näköalalla, laitoimme joululaulut soimaan puhelimesta ja täytimme (muoviset) kuoharilasit. Nostimme maljat vuodelle 2015 ja hyvälle tiimityölle. Juttelimme hetken niitä näitä ja sitten ”kilistin” lasia.
Sanat lähtivät soljumaan kuin itsestään. Se oli kuin hyvin harjoiteltu esitelmä tai puhe, jota en kuitenkaan ollut harjoitellut. Kerroin suoraan, miten synnynnäisen vikani vuoksi emme voi saada lapsia ja olemme sijaissynnytysprosessissa. Kerroin miten keväinen maailmanympärimatkamme liittyi asiaan, kuten myös viimeisin Kalifornian lomamme. Tajusin loistavani auringon kanssa kilpaa koko puheeni ajan ja selitin prosessin olevan meille pelkästään positiivinen, ja kuinka olemme sinut tilanteemme ja synnynnäisen vikani kanssa.
Tiimini yllättää minut usein ja yleensä aina positiivisesti. Niin myös tällä kertaa. Jää murtui samantien. He onnittelivat, kyselivät prosessista ja kaikki vaikuttivat vilpittömän iloiselta puolestani. Yhdessä kohtaa meinasi nousta pala kurkkuun ja mennä pasmat sekaisin, kun huomasin erään tiimiläiseni vettyneet silmät. Et kyllä ala itkemään tiimisi edessä ja purin huultani. Puoleksi tunniksi suunnittelemani hetki venyi kokonaiseksi tunniksi. Ja kuin tilauksesta paikalle myös pelmahti ryhmä noin nelivuotiaita päiväkotilaisia katselemaan näköalapaikan maisemia, ennen kuin ohjaajat patistivat retkiläiset jatkamaan matkaa. Hymyilystä ei meinannut tulla loppua.
Illemmalla meillä oli vielä pieni cocktailtilaisuus yhden johtajamme varhaiseläkkeelle lähdön kunniaksi. Ensimmäistä kertaa näissä läksijäisissä puhe oli todella inhimillinen. Tämä johtajatar puhui työurastaan noin minuutin ja loput ajasta hän kertoili tulevaisuuden suunnitelmistaan uudessa maassa, tulevista sukujuhlista 100-vuotiaan isänsä kunniaksi, kesäpaikan remonttipuuhista. Ensimmäistä kertaa näin tuon johtajattaren kokonaisena ihmisenä, en vain kollegana.
Kuin sokerina pohjalla, läksijäismaljoilta palattuamme työpisteelle ja tietokoneita sammuttaessamme yksi tiimin pojistani vinkkasi minulle, että hänelläkin olisi ollut pieni uutinen. Hän on mennyt kihloihin ja tiedusteli, milloin tulemme vauvanhakureissultamme, että ehdimmekö takaisin heidän häihinsä huhtikuussa. Itse meinasin purskahtaa kyyneliin jo pelkästään koko päivän hyvien fiilisten vuoksi ja onnittelin monta kertaa sanoen, ettei tuo ole mikään pieni uutinen. Se on valtavan iso ja mahtava uutinen!
Seuraavana päivänä minulla oli vielä jäljelle jäänyt vuoden 2015 palautekeskustelu yhden tiimiläiseni kanssa. Neukkarista lähtiessämme hän sanoi, kuinka vaikuttunut hän oli tavastani ja erityisesti rauhallisuudestani, jolla kerroin uutiseni edellisenä päivänä. Ja kuinka hän ensimmäistä kertaa oli nähnyt pehmeän puolen minusta. Hän näki minut ihmisenä, joka avoimesti puhui epätäydellisyydestään. Hän näki minut äitinä. Tämä oli hänelle täysin uusi puoli minusta.
Itselläni oli täysi työ pitää itseni kasassa ja tyytyä vain kiittelemään asiasta selitellen, miten se on minulle jo niin tuttu juttu. Vaikka todellisuudessa olisin halunnut hypätä tiimiläiseni kaulaan ja kertoa, kuinka paljon koko edellinen päivä ja heidän positiivinen vastaanotto oli minulle merkinnyt. Kuinka hyvältä tuntui seisoa heidän edessään ihmisenä, tulevana äitinä.
En sentään niin inhimilliseksi heittätynyt työpaikalla. Vielä. Niisk.
