Huomenna koittaa 24. raskausviikko. Kaksikymmentäneljä. Aika soljuu pikkuhiljaa. Matelee ja kiemurtelee, päivä päivältä.

Olen alkanut puhumaan raskaudestamme yhä avoimemmin. Saatan puhua sijaissynnytyksestämme ystävieni kanssa niin, että toiset asiasta tietämättömät henkilöt ovat kuuloetäisyydellä. Alkuun olin tosi varovainen, enkä halunnut ulkopuolisten siitä kuulevan, mutta nyt en enää paljoakaan välitä. Ymmärtävät sen minkä ymmärtävät.

Sunnuntaina ilmoitimme asiasta myös joillekin tutuillemme, jotka eivät siitä vielä tienneet. Koska nämä ovat ystäviä mieheni kautta, annoin (pakotin) mieheni asiasta kertoa. Enpä ole usein nähnyt muuten_niin_coolin mieheni olevan tuolla tavalla hermostunut. Naama punaisena hän alkoi selittämään vähän liian perusteellisesti taustoja ja siinä vaiheessa kun kuuntelin silmät pyöreänä mieheni selitystä kuinka ”she doesn’t have a uterus”… hyppäsin itse mukaan, että niin siis – emme voi saada lapsia ja sillä tällainen järjestely on meillä. 

Kyllähän siinä tutut ensiin olivat hieman kysymysmerkkinä, mutta pian he pääsivät tilanteen tasalle ja tämän jälkeen halailtiin. Pari ilonkyyneltäkin vierähti poskille.

Kuten yllä olevassa viestittelystäkin näkyy, aika on muuttanut muotoaan viime viikkoina. Se venyy ja vanuu, muttei tahdo mennä eteen päin. Ei ainakaan yhtä nopeasti kuin itse toivoisin. En edes tajua, miten onnellisen nopeasti ensimmäiset 20 raskausviikkoa hujahtivat ohitse. Vai menivätkö ne nopeasti? En tiedä, mutta nyt ainakin tuntuu siltä.

Tällä hetkellä päivät matelevat välillä nytkähtäen askeleen pidemmälle. Vaikka muutamat viime päivät töissä ovat menneet tukka putkella ja dedikset niskassa hengittäen, huomaan miettiväni useamman kerran PÄIVÄSSÄ kuinka vielä pari viikkoa sinne 28 viikolle, joka on itselleni se viimeinen virstanpylväs ja käsijarrun pidike.

Tämän jälkeen saamme lopulta aloittaa varustelu-urakan ihan tosissaan… Ensimmäisenä pitää päättää, mitkä turvakaukalot tilata Jenkkeihin Jenniferin osoitteeseen. Sitten rattaat. Sitten sängyt ja hoitopöytä. Tuttipullot, vaipat, rätit.

Bodyt ja pikkuiset töppöset.

En malttaisi odottaa.

Huhhuijaa – nyt on vuosi oltu tällä matkalla. Tasan vuosi sitten, joulukuun 10. päivä klo 23:35 painoin ”Julkaise blogipostaus” – nappulaa ensimmäisen kerran täällä Lilyssa. Tuosta painalluksesta lähti ihmisten ilmoille tämä postaus matkalla-perheeksi/matka.

Mietin jo jokin aika sitten, miten aion sitten juhlistaa tätä virstanpylvästä blogissani. Millaisen postauksen aion tehdä. Ehkä erittelen tärkeimpiä tapahtumia vuoden aikana, ehkä linkitän rakkaimpia tai suosituimpia postauksia. En kuitenkaan saanut mitään varsinaista ahaa – elämystä ja nyt lopulta koko postaus kasaantui aivan viime hetkelle. 

Sitten vedetään hieman hatusta.

Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että vuoden kuluttua takanani on… 

• yli odotusten onnistunut reissu siskoni kanssa Portlandiin, 23 munasolua ja lopulta seitsemän alkiota,
• reppureissu, jolla näin uskomattomia paikkoja, lukemattomia hiekkarantoja, köyhyyttä ja kauneutta,
• ensimmäisellä yrityksellä onnistunut raskaus – kaksoisraskaus
• lukemattomia tsemppauksia, kommentteja ja onnitteluja blogissa sekä ”Suosittelemme” – leima,
• 23 tervettä raskausviikkoa

… en olisi välttämättä uskaltanut uskoa.

Mukaan toki on mahtunut myös ensimmäisen sijaissynnyttäjän sairastuminen, noidannuoli Thaimaassa, saamatta jäänyt työpaikka, kommunikointiongelmia Jenniferin kanssa sekä väliaikainen asuminen 30-neliön pikkukämpässä.

Mutta ne ovat pienen pieniä juttuja tuon yllä olevan listan rinnalla. Voin rehellisesti sanoa, että kaikki on mennyt todella hyvin. Koko matkan ajan olen yrittänyt olla positiivisella mielellä. Nöyrällä mielellä. Ottaa vastaan kaiken mikä tulee. Uskoa todennäköisyyksiin.

Samalla tavalla jatketaan tätä jännittävää, toiveikasta ja hieman pelottavaakin matkaamme vanhemmuuteen.

Kiitos, että olet mukanamme. <3