”Blogin perusteella kaikki näytti ihan super hyvältä, mutta miten siellä Jenkeissä ihan oikeesti meni?” Noin kysyi hyvä ystäväni, kun päivitin kuulumisia Amerikan reissulta kotiuduttuani.

Ja onhan se ihan ymmärrettävä ja relevantti kysymys. Blogissa ja muussakin sosiaalisessa mediassa kun on helppo antaa hyvin yksipuolinen – ja siis tarkkaan valikoitu – kuva todellisuudesta. Harvemmin lomakuvissa sataa vettä, aamupalakuvassa on vain väsähtänyt juustosiivu tai treenikuvissa tukka rasvainen. Tästä on viime aikoina kirjoiteltu paljonkin, joten itse en mene sen enempää tähän yleiseen someilmiöön, vaan pohdintani rajoittuvat oman blogini tarkasteluun.

Niin miten siellä Jenkeissä ihan oikeesti meni? Olen pyrkinyt parhaani mukaan kirjoittamaan rehellisesti kaikki projektin ylä- ja alamäet. Niin kuin aivan ensimmäisessä postauksessa vajaa vuosi sitten julistin. Nyt mietin noita viimeisiä postauksiani, antoivatko ne oikean ja kokonaisvaltaisen kuvan reissusta? Kyllä ja ei. 

Kaikki postaamani asiat (ja tämä pätee muuten kaikkiin postauksiini) tapahtuivat niin kuin kirjoitin, en keksinyt mitään omasta päästäni tai muuttanut todellisia tapahtumia miksikään muuksi. Olin vilpittömän iloinen siitä, että tulimme hyvin juttuun Jenniferin ja hänen perheensä kanssa, molemmat ultraäänikerrat olivat todella tunteikkaita hetkiä ja autoomme murtauduttiin ihan oikeasti.

Mitä jätin kirjoittamatta, olivat sellaiset pienemmät asiat ja nyanssit. Tunnustin ystävälleni, että vaikka saimme paljon juteltua Jennferin kanssa, niin siltikään en päässyt tässä kumppanuudessa niin pitkälle, kuin olisin toivonut. Olisin halunnut viettää enemmän aikaa – ja siis sellaista kiireetöntä, rauhallista aikaa – ihan vain Jenniferin kanssa. Jutella erilaisista asioista ilman sen kummempaa agendaa, tutustua toisimme. 

Ensimmäinen päivä oli aivan loistava, koska maleksimme kauppoja melko päämäärättömästi ja vain juttelimme. Niitä näitä. Tämän jälkeen tuollaisia hetkiä oli vain yksi lounas ennen ensimmäistä ultraa, sekä yksi spontaani kahvihetki, kun odotimme seuraavaa ultraa synnärikierroksen jälkeen. Muuten tapasimme koko perheen kanssa yhdessä esim. jalkapallomatseissa ja viimeisenä iltana illallisella ja tuolloin juttelu oli paljon katkonaisempaa sekä luonnollisesti enemmän yleistä small talkia.

Sitten ajattelin, että ehkä tässä on parempi mennä vauvanaskelin ja antaa tämän kumppanuuden kasvaa ajan myötä, ilman liikaa stressiä ja odotuksia. Menemmehän jo keväällä uudelleen ja viivymme sitten pidempään. Ja onhan meillä koko loppuelämä aikaa, emme ole katoamassa mihinkään vauvojen synnyttyä.

Toinen asia, joka ei ehkä varmasti tullut blogin välityksellä esille, oli pieni avuttomuuden tunne lääkärien ja synnärin kanssa. Olen vieläkin melko pihalla, miten synnytys ja sen jälkeiset päivät käytännössä menevät. En tiedä vielä, mitä papereita tulee olla missäkin ja milloin. Kenen tulee tietää ja mitä. Mitä meidän pitää tehdä ja missä milloinkin olla. Emme me edes tienneet, mitä meidän pitäisi lääkäriltä tai synnytysosastolta kysyä, kun siellä olimme. Hieman turisteina palloilimme ja selkeästi ulkona meidän ”comfort zonesta”. Toki esitimme kysymyksiä ja usein sillä hetkellä kun lääkäri selitti asioita, heräsi myös joitain kysymyksiä. Mutta on vaikea kysyä mitään, kun ei edes tiedä mitä tulisi kysyä…

Tähän sitten lohduttauduin, että kyllä ne asiat tulevat vielä selkiytymään. Kaikkea ei täydellisesti tietää tai kontrolloida etukäteen ja lopulta myös sattumalla ja kohtalolla on näppinsä pelissä. Kunhan olemme joustavalla ja avoimella mielellä, asiat kyllä lutviutuvat, tavalla tai toisella.

Aivan lopuksi vielä blogiini yleisesti. Ennen blogin aloittamista mietin pitkään, että mitäs sitten jos kaikki menee ihan pieleen? Kirjoitanko siitä, vai katoanko vain vähin äänin takavasemmalle, blogiavaruuteen? Päätin kirjoittaa. Tämän blogin tarkoitus on kertoa koko prosessi niin tarkkaan ja rehellisesti, kuin vain voin. Mitään lisäämättä, muuttamatta tai jättämättä pois. Luonnostaan iloisia uutisia tulee hehkuteltua paljon ja jopa takapakkien aikaan olen yrittänyt kirjoittaessani nähdä asioiden valoisan puolen. Todellisuudessa, läppärin kannen suljettuani, en ehkä ole ihan niin valoisa ja positiviinen tyyppi, kun blogi antaa ymmärtää. Kyllähän tämä blogin kirjoittaminen on myös osa omaa tsemppaustani, joten siinä mielessä se saattaa antaa hieman vääristyneen kuvan.

Mutta yritän kyllä aika ajoin laittaa itseni ruotuun, jos postaukset alkavat olemaan pelkkää auringonpaistetta… Toivottavasti tämä rehellisyys välittyy myös lukijoilleni.

Kuva / Picture source