Pitkä kotimatka

Miltä kuulostaa matkustaminen maailman toiselta ääreltä toiselle kahden kuusiviikkoisen vauvan kanssa? Automatkat, turvatarkastukset ja 12 tunnin lento. Rattaat, kassillinen korviketta, vaippoja ja vaihtovaatteita.

Houkutteeko? Minäpä kerron meidän kokemukset.

Lähtöaamuna heräilin rauhassa. Miehen vanhemmat olivat menneet vielä tekemään viimeiset shoppailut ja mieheni oli hoitanut aamusyötöt. Jennifer tulisi vielä hyvästelemään aamupäivän aikana ja sen jälkeen alkaisin toden teolla pakkaamaan. Meillä oli onneksi iltalento ja auton pitäisi startata lentokentälle noin kolmen maissa.

Jenniferin kanssa tapaaminen oli juuri niin tunteellinen kun pelkäsin. Taisimme molemmat tsempata samalla tavoin – otimme viimeiset kuvat ja juttelimme hieman niitä näitä. Ihan muina naisina, hieman vakavina tosin. Jennifer purskahti itkuun ojentaessaan meille pienen satukirjan hyvästeiksi ja kertoessaan, kuinka hän aina luki sitä lapsilleen. Viimeisestä halauksesta ei sitten meinannut tulla loppua ja molemmat nyyhkytimme toisiamme vasten. Toistelin vain ”thank you” ja ”we will see soon again”.

Mitä muuta tällä hetkellä voisi sanoa? Hyvästelet naisen, joka on täyttänyt sinun suurimman unelmasi. Ei siihen riitä mitkään maailman sanat.

Jenniferin hyvästelyjen jälkeen kuivattelin kahvikupin kanssa kyyneleitä ja sitten aloin pakkaamaan vauvojen tavaroita. Laskeskelin maidon ja vaippojen tarpeen. Jätin kuuden ekstratunnin verran varaa, eli kahdet varasyötöt ja -vaipanvaihdot. Myös vaihtovaatteita piti ottaa parit setit molemmille, jos vaippa sattuu pettämään matkan päällä. Tähän päälle rätit, täkit, tutit, lääkkeet. Kaikki mahdollinen, mitä saattaisimme tarvita noin 20h aikana. Ja sitähän oli – kaksi täyttä isoa kassia. 

Viimeiset pari tuntia olikin sitten yhtä härdelliä. Olimme olleet pari kuukautta reissussa ja pakkailtavaa vaan riitti ja riitti. Myös majapaikan siistiminen otti oman aikansa, samalla kun kaksi naperoa vaativat syöttönsä ja hoitonsa. Oma matkalaukku ja laittautuminen kesti noin 15 minuuttia kaikkiaan. Se olisi varmaan ollut ennätys sinällään – kun ei siihen enempää riittänyt aikaa.

Lopulta kaiken juoksemisen, sullomisen, setvimisen ja siivoamisen jälkeen auto oli piripintaan pakattu neljän aikuisen ja kahden vauvat tavaroista. Kello oli varttia yli kolme, joten aika hyvin onnistuttiin. Vain akateeminen vartti myöhässä. ;) Fiilikset olivat sekavat autoa startatessa. Ei varmaan ole yllätys kenellekään teistä, että jälleen… kyyneliä nieleskelin. Katselin majapaikkaamme ja oikein yritin imeä itseeni niitä värejä ja Kalifornian aurinkoa. Etten koskaan unohtaisi.

Täältä se kaikki alkoi. Täällä meidän pikkuiset elivät ensimmäiset viikkonsa.

Lentokentälle matka sujui loistavasti! Vauvat nukkuivat koko matkan, säästyimme ruuhkilta ja olimme tuntia ajateltua aikaisemmin kentällä. Vuokra-auton palautuksen jälkeen vasta todella tajusin kuinka hemmetisti meillä olikaan tavaraa! Lentokenttäjuna autonpalautuksesta terminaaliin on todella kätevä, mutta nyt meillä kaikilla oli useampi laukku kannettavana. Vauvat olivat sentään tyytyväisinä turvakaukaloissaan, jotka saamme klikattua rattaisiimme lisäosalla. Muut hieman hikoilimme… 

Jos automatka meni hyvin ja voitimme tunnin – check in muodostui painajaiseksi. Mieheni oli (kuten jossakin aiemmassa postauksessa mainitsin) soittanut lentoyhtiölle ja ilmoittanut vauvat lennolle. Saimme siitä hyvästä erityispaikat ja mies varmistuksen, että vauvat on rekisteröity. Lähtöselvityksessä vauvoja ei sitten näkynytkään. Mieheni selvitti asiaa puolitoistatuntia(!!!!!!), kunnes lopputuloksena hänen piti ostaa liput vauvoille. Pääsimme sentään lennolle, siitä kai pitää osata olla tyytyväinen. Saimme myös alun kieltävän vastauksen jälkeen ottaa rattaat koneeseen saakka. Tämä oli iso helpotus, tosin nuo alla olevat turvakaukaloiden aluset meidän piti myöskin kantaa koneeseen.. Varalle ostetut kantoliinat saivat odottaa kassissa. Eli kaikilla oli liput, matka jatkui ja nyt meillä alkoi olla kiire.

Seuraavaksi se paljon pelätty turvatarkastus kahden pikkuvauvan ja ylettömien matkatavaroiden kanssa. Kamat hihnalle, vauvat kainaloon. Saimme onneksi mennä priority jonoa, se ilmeisesti on käytäntä pikkulapsien kanssa, hienoa! Toisin kuin passinhakureissulla, nyt vauvat eivät paljoa välittäneet unien häiritsemisestä. Ilmeisesti he olivat myös tsempanneet matkaa varten ja kaikki meni hienosti. Meidän piti tosin odottaa varttitunti, että virkailija sai tarkastettua kaikki korvikepullot. Hän tosiaan kävi jokaikisen pullon läpi ja tarkasti korkkien sinetit. Alla kuvassa vauvat onnellisesti turvatarkastuksen jälkeen.

Tämän jälkeen vauhdilla portille, boarding oli juuri alkanut. Pääsimme menemään ensimmäisten joukossa, kuten pikkulapsiperheet yleensä. Tämä kaikki tosin tuntui oudolta – purjehtia pitkien jonojen ohi kaksosrattaiden kanssa. Koneessa ojensin tekemäni lahjapussit (joista postaus ihan pian) naapureille ja sitten valmistautumaan nousuun. Tuttipullot valmiina, vauvat sylissä omissa turvavöissään. Täytyy sanoa, että melkoisen kömpelö olo on vauvojen kanssa vyötettynä. Jos jotain putoaa (ja sitähän putosi vähän väliä), niin työ ja tuska niitä on kurotella lattialta.

Nousu tuli ja meni. Vauvat nukkuivat, söivät tuttipulloa, eivät olleet millänsäkään. Ei itkua, ei kiemurtelua. Onnelliset vanhemmat heittivät yläfemmaa (taisivat kuvankin siitä ottaa… ;)). Sen lisäksi, että vauvojen check-inin kanssa oli ongelmia, ei heillä ollut myöskään kuin yksi vauvasänky (lentoyhtiölle lähtikin kitkeränsävyinen palaute kotiin palatessa), vuorotellen siis yksi nukkui sängyssä ja toinen sai nauttia sylittelyä. Kolmen tunnin välein tuttipullo tuli suulle, vaadittiin sitä tai ei.

Vauvat olivat kuin horroksessa, suurimman osan unen ja hereilläolon rajamaissa. Ja niin rauhallisia, tyytyväisiä. Lento meni leffoja katsellessa, vauvoja syöttäessä, vaipattessa, sylitellessä. Kaikki meni niin hemmetin hyvin, ettei melkein kehtaa myöntää.

Euroopan päässä vauvat taas rattaisiin ja passintarkastukseen. En ajatellut koko asiaa, kunnes mieheni vakavana kuiskasi että toivottavasti kaikki menee hyvin. Sanoin hänelle, että meneehän se! Ei tässä rikota mitään lakeja tai ketään salakuljeteta. Vauvoilla on viralliset passit, eivätkä he tarvitse viisumia. Mutta kyllä itsekin hieman jännitin virkailijan reaktiota, kun ojensimme kolmen eri maan passit – perheenä. Nostimme vauvat näytille, virkalija tarkasti passit ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Olimme virallisesti Euroopassa.

Sitten miljoonat kassit lentokenttäkärryille ja viimeinen puristus – tullin ohi kävely. Jälleen kerran, vauvojen suhteen ei ollut pelkoa, mutta laukkuvuoremme saattaisivat herättää mielenkiinnon, vaikkei mitään tullattavaa olisikaan. Syvään henkeä ja iso hymy naamalle. Tullivirkailija nappasi edessä kävelevän naisen pistotarkastuksena, itse olinkin jo tuloaulassa.

Miehen veli ja ystävä olivat meitä vastassa. Vajaata tuntia myöhemmin meidän lähes puolentoistavuoden vagabondina elo oli tullut päätökseen. Avasimme tutun oven.

Olimme kotona.