Rakkautta ja riittämättömyyttä
Eilen vietettiin pitkästä aikaa rakkauden juhlaa. Tällä kertaa kyseessä olivat hieman vaihtoehtoisemmat ja pienemmän budjetin häät, joihin hääpari oli pyytänyt apua ystäviltä mm. jälkiruokabuffetin kanssa. Siinä missä nopeimmat olivat jo ilmoittaneet tekevänsä erilaisia kakkuja, sulkaamoussea ja hedelmäsalaattia, en halunnut tehdä kakkua kakkujen lisäksi vaan päätin tehdä hääkeksejä. Oikein hääkeksilajitelma, vimpan päälle.
Tarkoitus oli aloittaa leipominen jo edellisellä viikolla, keksithän voisi vaikka pakastaa ja koristella myöhemmin. Voisin pikeerata hääparin nimikirjaimet, ainakin pari satsia makaronsseja ja niin edelleen. Voisin ja voisin, lopulta kävi sitten nykyään niin klassiset: viime tippaan. Häitä edeltävänä aamuna aloin katselemaan reseptejä ja ymmärsin jo siinä vaiheessa laskea rimaa puolella alemmaksi. Kauppalista valmiiksi ja vauvojen kanssa hakemaan ainekset.
Vaikka hieno keksivalikoimani kutistui ”pikeerattuihin” valkoisiin pipareihin, sydänmarenkeihin ja suklaabrowniepalasiin, oli siinäkin liikaa kahden kiukkuisen vauvan kanssa. Tytölle sattui kunnon känkkäränkkäiltapäivä eikä hän suostunut olemaan huutamatta muualla kuin sylissä. Siinä sitten leivottiin yritettin leipoa pikkuleipiä tyttö kantorepussa…
Yhdessä vaiheessa oli äidilläkin kyyneleet lähellä, kun istuin sängyreunalla ja kuuntelin pinniksistä raikaavia itkupotkuraivareita stereona. Se riittämättömyyden tunne tuollaisina (onneksi hyvin harvoina!) hetkinä on jotain ravisuttavaa. En osaa olla edes tarpeeksi hyvä äiti ja jotain ****n keksejä pitäisi vielä lisäksi leipoa. Hengitys sisään. Hengitys ulos. Yksi vauva rauhalliseksii, sitten toinen. Ja sitten keskenjääneen marengin pariin.
Keksitaikinaa lukuuottamatta yksikään leivonnaisista ei mennyt mutkitta ja pikeeraukseni (jota nyt virallisesti vihaan) näytti lastentarhan leivontapäivän tuotokselta. Lopulta päädyin vain pursottelemaan tuollaisia sokerihelmiä… huoh. Leivontakaappini pohjalta löytyi teemaan sopivaa härpäkettä ja se sai riittää. Kahden vauvan äitinä on pakko tottua tuohon ”se saa riittää” – ajatukseen. Tästä minun on pitänyt kirjoittaa jo aikaisemminkin, mutta aina välillä tällaiset utopistiset hääkeksilajitelma – ajatukset sekoittavat pään.
Keksit leivottiin, häät tanssittiin. Lapset ovat jälleen suloisia, uteliaita ja hymyileviä nuppuja. Ja äiti tekee parhaansa malttaakseen mielensä seuraavien päähänpistojen kanssa.
Oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Unohtakaa motivointi- ja tsemppausiskulauseet – se (vähempikin) saa riittää! :)