Raskaudenpitoa
Tässä on taas hujahtanut hetki viimeisestä postauksesta. On ollut muka kaikennäköistä kiirusta, etten ole ehtinyt ajan kanssa miettimään kirjoitettavaa. Tai siis kirjoitettavaa olisi, mutta ei aikaa jäsennellä ja makustella postaukseksi saakka. Myös ystäväni muistutti minua kohteliaasti tänään, että hän ”reklamoi liian hitaasta päivitystahdista!” Tässä siis päivitystä, mutta pahoittelen postauksen hyvin tajunnanvirtamaisesta soljunnasta (ja kirjoitusvirheistä)..
Kiitos valtavasti kaikista kommenteista ja ehdotuksista Kohtuuton raskaus postaukseeni, jossa kyselin vinkkejä kuinka myötäelää parhaiten Jenniferin raskautta!
Meillä olikin Jenniferin kanssa skypepuhelu viime viikolla, jossa asiasta puhuttiin pitkä tovi. Juttelimme niitä näitä alkuun ja kyselimme hänen voinnistaan. Juuri sinä päivänä hän kertoi voivansa loistavasti ja oli tyypillinen nauravainen oma itsensä. Kysyin suoraan, että miten me voimme parhaiten tukea häntä? Selitin, että olen miettinyt asiaa aika paljon ja esimerkiksi se, että laittaisin joka päivä viestiä kysyen hänen vointiaan saattaisi tuntua enemmänkin kyttäykseltä kuin tukemiselta. Ja tätä en haluaisi. Olen kuitenkin kiinnostunut hänen voinnistaan ja haluan tukea miten paljon vain voin täältä kaukaisesta Euroopasta.
Jennifer kertoi, että hänelle riittää ihan vain viesti silloin tällöin ja että kuten tähänkin saakka, että pidämme säännöllisesti yhteyttä. Hänelle on tärkeää tuntea, että me olemme täällä. Vaikkei joka päivä siitä muistutetakaan. Hän oli myös miettinyt, kuinka paljon me haluamme tietää ja esimerkiksi kehtaako hän yksinkertaisesti sanoa, että tänään on vain väsyttänyt koko päivän ja kaikki etoo. Toisaalta hän muisteli, että olin joskus alussa sanonut, että tämä saattaa olla meidän ainoa raskaus ja myös lähin raskaus (ehkei niin fyysisesti, mutta henkisesti!!) ja hän mielellään pitää meidät ajantasalla. Sovimme siis jatkaa samaan malliin, laitella viestiä ja soitella.
Sittemmin Jenniferiltä on tullut pari viestiä, joissa hän potee huonoa oloa tai muita häntä ärsyttäviä oireita (kuten korostunut hajuaisti tai liiallinen syljeneritys – kyllä, jaan tämän nyt kaikille teillekin!). Välillä viesteissä ei ole hymiöitä vaan pystyn rivien välistä lukemaan hänen väsymyksensä. Pari kertaa olen laittanut – kuten minulle vinkattiin, kiitos vielä kerran! – ihan vain ”toivottelen mukavaa viikonloppua ja toivottavasti olo on ollut hyvä” tai lähettänyt kuvan meistä sunnuntaikävelyllä ja että ”terveiset täältä, ajattelemme teitä kaikkia siellä”.
Nyt on mennyt jo reilu viikko edellisestä puhelusta, siis tämä josta mainitsin yllä, ja keskiviikkona jutustellaan jälleen. Tämä koska silloin on seuraava ultra, jossa toivottavasti näkyy jo vähän enemmän! Kuten Jennifer sanoi, they maybe wiggling by then. Ainakin alla oleva keskustelu juuri nyt voisi näin ennustella.
