Se pelottava NICU
Hypätäänpäs vielä reilu kuukausi taaksepäin.
SijaisSYNNYTYSkertomuksen kolmannen osan videoklipin tapahtumien jälkeen siirryttiin välittömästi NICU:iin. NICU on siis Neonatal Intensive Care Unit, eli suomeksi vastasyntyneiden teho-osasto. Jo pelkästään nimi saa ihon kananlihalle, vastasyntynyt ja teho-osasto samassa lauseessa kuulostaa vaan todella pelottavalta.
Etukäteen koko synnytys, ei vain NICU, oli päässäni iso ja pelottava tapahtuma. En tiennyt miten asiat etenisivät ja kuinka meidät aiottuina vanhempina otetaan vastaan. Kuten jo aiemmin mainitsin, onneksemme meitä kohdeltiin vanhempina jo ennen varsinaista synnytystä. Se tuntui aivan älyttömän hyvältä. Ja voimauttavalta. Yhtäkkiä olinkin äidin veroinen osa projektia, jossa toistaiseksi (esimerkiksi lääkärin visiiteillä) olin ollut Jenniferin raskauden ulkopuolinen hahmo. Toki meille oltiin aina kohteliaita, mutta vauvat olivat Jenniferin vatsassa ja heidän vointia tarkkailtiin ymmärrettävästi hänen kauttaan.
Mutta nyt takaisin synnytykseen ja lääkäri sanoi, että poika on valmis lähtemään NICU:iin. Itse seurasin kamerani kanssa lääkäriä ja pojan mukana tulevia hoitajia. Tyttö, Jennifer ja loppu henkilökunta jäivät operaatiohuoneeseen.
Omassa päässäni NICU näytti operaatiohuoneen kaltaiselta: kliiniset valkoiset kaakelit ja valkoinen kylmä valo. Muovisia läpinäkyviä laatikoita, joissa pikkuruiset ihmisenalut nukkuvat letkujen varassa isojen koneiden piippaillessa ja kiireisen näköiset hoitajat tekevät kokeitaan.
Todellisuus oli melko erilainen. Hämyisesti valaistu, lämmin huone, jossa oli rauhallinen, seesteinen fiilis. Siellä täällä reunoilla oli noja- ja kiikkutuoleja ja yhdessä nurkassa oli parin sängyn saareke, jossa nukkuivat huoneen ainoat toiset asukit, pienet kaksospojat. Leppoisan oloiset hoitajat alkoivat mittailemaan poikaa ja vähän väliä vinkkasivat minulle, että nyt olisi hyvä kuva ja että nyt mitataan tätä ja tehdään tätä. Muutaman minuutin kulutta uusi rypäs hoitajia saapui pikkutyttäremme kanssa, joka ei enää kiljunut vaan ähisten naama valkoisessa kinassa katseli ympärilleen ja kiemurteli.
Ja pian paikalla oli myös mieheni. Halasimme pitkään ja itse nyyhkytin hetken hänen olkaansa vasten. Kerroin miten kaikki meni hyvin ja kuinka kauniita ja valmiita nuo kaksi pikkuista ovat. Meidän lapsemme. Sitten palloilimme vuoron perään molempien vauvojen vierellä, räpsimme kuvia, silittelimme, nauroimme, nyyhkytimme (tai ehkä se oli vain minä..) ja ihmettelimme.
Hoitajat olivat aivan ihania ja sydämellisiä. Olen siitä heille ikuisesti kiitollinen. Omat pelkoni olivat täysin hälvenneet ja nyt maailma oli vain ihanaa vauvanhöttöistä unelmaa. Vain tunnin verran synnytyksestä ja hoitaja kysyi, haluaisinko nostaa pojan rinnalleni, skin-to-skin. Se olisi parasta lämmikettä pikkuiselle.
Asetuin nojatuoliin jännittyneenä ja hoitaja laski varovaisesti pienen, pehmeän mytyn rinnalleni minun vetäessäni narutoppini kaula-aukkoa suuremmalle. Siinä hän nyt oli, pieni poikani, minun rinnallani. Sillä hetkellä koko synnytyksen jatkunut nyyhkytys muuttui oikeaksi itkuksi. Koko päivän, koko projektin kestänyt pelko, huoli, jännitys ja odotus purkaantui kyyneleiksi. Hellästi pitelin poikaani toppini alla ihoani vasten, hallitsemattomasti niiskutin kyyneleitäni ja puistelin päätäni: tämä ei voi olla totta.
Onko tämä totta? Istunko minä tällä hetkellä tässä nojatuolissa, tämä pieni poikani rinnallani? Kyllä istuin ja pian mieheni istui vastapäätäni kiikkutuolissa pikkutyttö hänen paljaalla rinnallaan. Siinä katselimme toisiamme ja pitelimme lapsiamme.
Itkunsekaiset hymyt naamoillamme.
Meistä tuli perhe.