Sitten tuli sunnuntai ja sekoitti pään
Viikko sitten jännitys alkoi tuntumaan sormenpäissä ja vatsanpohjassa ja maanantaina meillä oli ensimmäinen alkionsiirto. Tästä intensiivisen ihanasta kokemuksesta kirjoitin täällä http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/olipahan-alkionsiirto.
Kirjoituksen saamat kymmenet tykkäykset ja kommentit lämmittivät mieltä todella paljon – kiitos niistä jokaisesta! Vaikka blogini on piskuinen amatööriviritelmä täällä Lilyn pimennossa, niin tuollainen kollektiivinen tsemppaus kyllä tuntuu hyvältä ja rohkaisevalta. Olen onnellinen, että päätin alkaa kirjoittamaan tästä matkasta. Tätä matkaa on hyvä tehdä teidän kanssanne.
Blogin kautta pystyn paremmin työstämään omia tuntemuksiani ja ymmärtämystäni sekä reflektoimaan omia kantojani sijaissynnytyksen ristiriitaisempiin puoliin. Olen myös ollut kiitollinen kriittisistä kommenteista, joita saisi tulla enemmänkin. Niiden kautta ymmärrän paremmin missä sijaissynnytyksen ongelmakohdat ihmisten mielissä ovat ja voin myös osittain vastata blogillani niihin kysymyksiin tai epäilyksiin. Ei sillä, etten itsekin olisi kriittinen joistakin sijaissynnytyksen puolista, kuten olen kirjoittanut täällä http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/case-gammy-sijaissynnytyksen-nurja-puoli.
Maanantaisen alkionsiirron jälkeen olen pyrkinyt olemaan ajattelematta raskaustestiä, onnistumista tai epäonnistumista. Myös Jenniferin kanssa olemme vain parina päivänä vaihtaneet yleisesti kuulumisia, ilman mitään enempiä spekulointeja alkionsiirron onnistumisesta. Hänen olonsa on ollut hyvä siirron jälkeen ja nyt hän on nauttinut rauhallisista päivistä lastensa kanssa. Hänen lapsensa ovat kyllä niin ihanat – kun Jennifer oli saapunut kotiin Portlandista, hänen poikansa oli halannut tiukasti äitiään ja sitten säpsähtänyt kysyen, ettei hän vaan purista liian tiukasti mahaa? Ja Jenniferin tytär oli alkuun ollut hieman epäluuloinen alkioiden kuvia katsoessa, mutta sittemmin jo huudellut vatsalle ”hellooo – anybody there?”.
Toivottavasti sieltä olisi kuulunut takaisin hento tervehdys ykköseltä tai kolmoselta...
Koko viikko on mennyt nopeasti. Töissä kiire on jatkunut (ei onneksi maanantain tapaan yöhön saakka) ja iltaisin olen hikoillut juoksulenkeillä tai muuten urheillen. Eilen tapasimme miehen ystäviä, joita en ole vielä nähnyt meidän reppureissun jälkeen. Oli kyllä hauskaa ja myöhään meni.
Tänään sitten jysähti se hiljaisuus ja kiireettömyys.
Mies lähti golfkentälle isänsä kanssa ennen kuin nousin sängystä, joten minulla on ollut täysin omaa aikaa. Spotifysta laitoin soimaan Tickle Your Fancy blogista bongaamani Mimmien Voimaantumislista –soittolistan ja aamupalan jälkeen olen juonut useamman kupin kahvia, selaillut blogeja ja nettisivuja ja yrittänyt olla ajattelematta ensi viikon raskaustestiä – siinä onnistumutatta.
Välillä yritän ajatella positiviisesti ja takoa päähän, että meillä on suurempi todennäköisyys onnistua kuin epäonnistua. Mutta sellainen ikävä pelko kalvaa ja nakertaa mielenpohjaa. Miksi sitä aina jotenkin pelkää enemmän sitä epäonnistumista, kuin uskoo siihen onnistumiseen. Kai se on normaali suojausrefleksi. Pessimisti ei pety jamuutaroskaa. Ajatus uudesta siirrosta joskus parin kolmen kuukauden kuluttua tuntuu ikuisuudelta. Ja sitten yritän taas ajatella, että tässähän on vielä loppuelämä vanhemmuutta edessä – se ei ole parista kuukaudesta kiinni.
Kävi meille raskaustestissä miten vain, niin kaikki tsempit ja lämpimät ajatukset pariskunnille, joilla ei ole vielä tärpännyt. Jotka ovat odottaneet kärsimättöminä raskaustestin tuloksia vain pettyäkseen huomaamaan – ei tällä kertaa. Tai tälläkään kertaa. Kyllä se vielä tärppää, ihan varmasti. Pitää vain jaksaa uskoa.
(Raskaustesti tehdään loppuviikosta ja kirjoittelen siitä ja seuraavista askeleista enemmän parin päivän sisään).