Sosioekonominen tausta
Tämä postaus on ollut jonkinlaisena raakileena päässäni jo ainakin vuoden. Päätin kirjoittaa ja julkaista sen juuri ennen kuin summaan koko sijaissynnytysprosessista koituneet kustannukset. Miksi juuri silloin? Koska tuo summa tulee olemaan todella korkea ja useimmille täysin mahdoton maksaa. Se synnyttää samantien kuvan parempiosaisesta, rikkaasta tai niin kuin minua vastikään kutsuttiin lapsettomuushoidoista kirjoittaessani: norsunluutornissa ja syntynyt hopealusikka suussa.
Miksi sitten en malttanut odottaa niin pitkälle? Koska tämä artikkeli ja tutkimus: ”Talonmiehen tytär väitteli tohtoriksi ja törmäsi ulkopuolisuuteen – ”Luokkaeroja on kaikkialla, ja on vaarallista, kun niitä ei haluta nähdä”” Haastattelussa tutkija Mari Käyhkö kertoo omasta kokemuksestaan ja asiaan liittyvästä sosiologisesta tutkimuksestaan ”Siivoojaksi oppimassa”.
Itse pystyn samaistumaan useampaankin kohtaan ja kerron nyt oman tarinani – rahan näkökulmasta.
Synnyin keskimmäisenä tyttönä pieneen maalaispitäjään. Isäni suku saapui Karjalasta evakkona ja heille lohkaistiin tila kivisine peltoineen jumalan selän takaa. Kuten useat tuonajan maalaislapset, isäni kävi supistetun kansakoulun ja osaa kirjoittaa välttävästi. Koska vanhempi veli perisi tilan, hän lähti telakkakouluun ja sai hitsaajan paperit. Isäni on kovan luokan duunari. Hän on niitä äijiä, jotka haalarit päällä alihankkijan toimesta hitsaavat paperikoneita, sellukattiloita ja valtamerilaivoja.
Äitini kotitilan mailta on lohkaistu meidän kodin tontti. Äitini isä asui viikot metsäkämpällä työnjohtajana ja perheessä oli kuusi lasta. Äitini kävi lukion ja on ylioppilasmerkonomi. Sittemmin hän on tehnyt työuransa valtion pitkässä ja kapeassa leivässä, setvien asumistuki- ja lääkekorvauslomakkeita paikallistoimistossa.
Lapsuuteni oli onnellinen, meillä oli kaikkea mitä me lapset tarvitsimme, ei enempää eikä vähempää. Me emme koskaan käyneet lomalla Ruotsin serkkuja kauempana ja hienona ruokana syötiin viikonloppuna porsaankyljyksiä. 90 – luvun lama kouraisi meitäkin, kun isä lomautettiin vuodeksi. Tuona aikana ei saanut suihkussa lotrata ja valot piti napsauttaa kiinni. Eräänä päivänä hartaasti lahjarahoista säästämäni Hippo-tili oli tyhjennetty – perheen ruokalaskuun. Meillä ei luettu kirjoja tai keskusteltu henkeviä. Meillä käytiin saunassa ja katsottiin Napakymppiä.
Muutin 17-vuotiaana pois kotoa ensimmäisen poikakaverini kanssa, koska halusin vaihtaa paikkakunnan lukiosta kaupungin urheilulukioon. Rahaa ei kotoa tippunut, koska vanhempien kanta oli: jos olen tarpeeksi vanha muuttamaan kotoa, olen tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestäni. Äitini sentään maksoi puhelinlaskuni, että hän pystyi kysymään kuulumiset ja kotona käydessäni sain mukaani äidin mehut ja pullat. Asuin poikakaverin kanssa kaupungin laidalla kämäisessä yksiössä ja useankin kerran kaupasta tuli mukaan isot pussit porkkanoita ja perunoita sekä kylkeen nakkeja ja kalapuikkoja. Urheilusta saadut stipendirahat hupenivat nopeasti. Me olimme köyhiä.
Eräällä ystävälläni oli asunto aivan kaupungin keskustassa, jossa joskus kokoonnuimme illanviettoon. Kerran näin hänen kauppakuittinsa piirongin päällä ja nappasin sen mukaani. Muistan edelleen, kuinka kateellisena tavasin hänen ostoksiaan: lohimedaljonkeja, mustikkakeittoa, jäätelöä. Kaikkea ihanaa, mihin itselläni ei koskaan ollut varaa. Onneksi lukiossa sain hyvän lounaan ja urheilulinjalaiset myös aamupalan. Oli päiviä, että kotona söin vain mysliä. Aamulla ja illalla.
Sittemmin poikaystäväni ja minun tiemme erosivat. Pääsin vetämään parina iltana urheilukouluja ja sain pientä taskurahaa. Lukion jälkeen pidin välivuoden opiskeluista työmarkkinatuella – vedin leirejä ja muuta toimintaa urheiluseurani palkkalistoilla ja ansaitsemallani rahalla tein joitakin kursseja avoimessa yliopistossa. Sitten pääsin yliopistoon ja aloin saamaan opintotukea. Se ei ollut paljoa, mutta opintolainan kanssa sillä eli ihan ok – etenkin kun opiskelijoiden terveydenhuolto oli ilmainen ja siihen aikaan lounas ruokalassa maksoi 2,35 euroa.
Muistan kun kerran puhuin yliopistoystävieni kanssa rahasta. Eräs sanoi, kuinka hänellä on aina 500 euroa säästötilillä pahanpäivän varalla. Viisisataa euroa. Tuo summa kuulosti minulle niin isolta, koska omasta reilun 400 euron opintotuesta ei paljoa jäänyt säästötilille. Päin vastoin, kuun viimeisinä päivinä tyhjennettiin pakastin ja kerättiin panttipullot kauppaan.
Etsin kesätöitä vimmatusti, mutten päässyt edes haastatteluihin. Opiskelijoita kaupungissa oli vaikka muille jakaa ja duunit menivät suhteiden kautta. Minulla ei niitä ollut. Mutta sitten kohdalleni sattui varsinainen jättipotti: urheilun kautta sain kesätyöpaikan paperitehtaan siivoojana. Kun sitten näin työsopimuksessa tuntipalkkani, joka paperiliittolaisena oli reilut 10 euroa, en meinannut pysyä housuissani! Ensimmäisenä kesänä maksoin ison osan opintolainoistani pois, toisena rahoitin Erasmus-vaihtosyksyni. Loppujen lopuksi jynssäsin kuumankosteassa tehdashallissa paperimiesten vessoja kolme kesää ja gradutalven. Olin maailman onnekkain siivooja!
Isäni ei koskaan ymmärtänyt mitä opiskelin, hänestä se oli ajanhukkaa. Hän kehotti minua kysymään vakipaikkaa siivoojana ja jättämään tuottamattomat opiskelut sikseen. Opiskelin kuitenkin maisteriksi ja kun gradu oli palautettu, jätin Suomen. Euroopassa suomalaiset maisterinpaperit ovat kovaa valuttaa, eikä vähiten Pisa-tutkimuksen vuoksi (kyllä, siitä on oikeasti hyötyä täällä!). Sain nopeasti harjoittelupaikan lähes nollapalkalla, joka sittemmin vaihtui normityöntekijäksi. Palkka on noussut pikkuhiljaa kokemuksen ja tehtävien vaativuuden mukana, mutta olen kyllä painanut töitäkin sen eteen. Rahaa on laitettu säästöön ja onhan näitä kulujakin ollut…
Nykyään voin sanoa, että minulla on hyvä palkka ja elintaso. Paikalliseen tasoon verrattuna ei mikään spesiaalihyvä, mutta keskimääräistä parempi. Olenko sitten syntynyt hopealusikka suussa? Kyllä olen – koska olen saanut ilmaisen koulutuksen. Ja niin olet myös sinä syntynyt se samainen hopealusikka suussasi. Jos Suomessa koulutus maksaisi, etenkin korkeakoulu, ei minulla olisi ollut koskaan mahdollisuutta siihen. Ei koskaan. Ymmärsin tämän etuoikeuden jo vaihto-opiskeluaikana, olinhan yksi niistä harvoista köyhistä opiskelijoista, joiden sosioekonominen tausta ei todellakaan sopinut yliopistoon. Muistan kuinka eteläamerikkalaiset opiskelijakollegani pyörittelivät silmiään kertoessani ylpeänä kesätöistäni siivoojana. Heillä oli ollut toisenlaiset duunit…
Meillä kaikilla on lähtökohtamme ja se on meistä kiinni minkälaisen tarinan siitä teemme. Suomessa onneksi on annettu hyvät mahdollisuudet kaikille.
Tämä on minun tarinani.