Toivon kääntöpuolella
Tämä on yksi harvoja täysin spontaaneja postauksiani. Istuin aamupuuroni kanssa lueskellen ja vastaten eilisen postaukseni kommentteihin. Postaus, jolla arvasin sohaisevani ampiaispesään, kommentit, jotka pysäyttivät minut useammankin kerran miettimään asioita uudelleen.
Lapsettomuus ja sen pelko ovat aiheita, joilla useimmista meistä on jonkinasteista kokemusta. Toisilla ohi mennyt paniikki, toisilla onnistuneet hoidot, toiset ovat päässeet adoptiovanhemmiksi, toiset päättäneet lopettaa yrittämästä. Ja ne toiset, jotka vuosikausia kestäneiden hoitojen, hormonien ja piikitysten jälkeenkin vielä yrittävät ja toivovat. Jotka vielä vuosikausia kestäneiden pettymystenkin jälkeen vielä yrittävät. Toivovat.
Olen aina kuvitellut minulla olevan oikeus kommentoida lapsettomuutta ja siihen liittyviä tunteita. Minun lähtökohtanihan on se kaikista pahin – kohduttomuus. Minullehan ei oltu annettu edes sitä pienintä toivonpisaaraa yrittää tulla raskaaksi saati saada omaa biologista lasta. Kärsin siis lapsettomuudesta sillä kaikista isoimmalla L:llä.
Kyllä minä tiedän, miltä lapsettomuus tuntuu. Kun ensimmäistä kertaa pakotat itsesi katsomaan tulevaisuuteesi ilman lapsia, se on kuin pudotus jonnekin pimeään. Se vihlaisee vatsanpohjasta ja se salpaa hengityksen. Sitten se tyytyy olemaan minua seuraava hiljainen, surullinen tunne. Maailma pyörii yhä radallaan, käyn töissä, juoksemassa, nauran. Mutta aina silloin tällöin ja usein odottamatta se alakuloinen ystävä tulee minua muistuttamaan olemassaolostaan.
Mutta mitä minä en tiedä, on se toivon kääntöpuoli, pettymys. Olen aihetta usein miettinyt, mutten siitä ole vielä pystynyt tänne kirjoittamaan. Ehkä nyt on sen aika.
Muistan ikuisesti sen tunteen, kun eräänä sunnuntaina sohvalla katselin mieheni kanssa eri sijaissynnytyssivustoja. Kun ensimmäisen kerran uskalsin päästää irti ja antaa luvan haaveilla: lapsi. Minulle sijaissynnytys sytytti lyhdyn pimeyteen tai kuten taisin kirjoittaa aikoinaan, yhtäkkiä näin valoa tunnelin päässä. Se oli juuri noin.
Prosessin aikana käytin usein termejä ”jalat maassa” tai ”nöyrällä mielellä”, tai kuinka ”mitään ei ole vielä voitettu” ja niin edelleen. Mutta kyllä me toivoimme. Ja niin julmetusti toivoimmekin. Ihan rehellisesti sanoen – jos kaikki olisi mennyt pieleen, en luultavasti olisi päässyt siitä pettymyksestä yli ilman ammattilaisen apua.
Mitä tällä sekavalla postauksella yritän siis sanoa? En minä tiedä, miltä tuntuu käydä lapsettomuushoidoissa tuloksetta. En minä tiedä, miltä tuntuu vuosien yrittämisen jälkeen nähdä se toivon herättävä plussa, joka myöhemmin musertuu keskenmenoon.
Edellisen postaukseni ei ollut tarkoitus syyllistää ketään, ei missään tapauksessa. Haluan olla nainen, äiti, joka tsemppaa muita naisia. Lapsellisia tai lapsettomia. Haluan meidän tarinan olevan inspiraatio, edes vähän. Edes jollekin.
Postaukseni juuret ovat jossain parin vuoden takana, kun luin kirjoituksia plussailusta. Kun oma tilanteeni oli vielä kaukana äitiydestä. Nuo esittämäni esimerkit tulivat esiin joissakin kirjoituksissa, joissa sitten kirjoittaja oli aivan rikki muiden lukijoiden kompatessa ja tsempatessa. Itse olisin halunnut kirjoittaa, että jumankeuta – sinulla sentään on mahdollisuus, toivo. Mene hoitoihin, ota laina, mutta älä uhriudu. Tuo uhriutuminen loukkasi minua, minähän se vasta uhri olinkin!
Mutta jälleen kerran. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Minä tunnen, mitä minä tunnen. Sinä tunnet, mitä sinä tunnet. Ja sitä pitäisi muistaa kunnioittaa.
Kiitos miljoonasti kaikille kommentoijille edelliseen postaukseen. Vastailen loppuihin pian, mutta toivottavasti tämä avasi vähän lisää omalta puoleltani.