Yhteydenpitoa
Aivan prosessin alkuvaiheessa meillä oli keskustelu NWSC:n sijaissynnyttäjien koordinoinnista vastaavan ihmisen kanssa (siitä kirjoitin täällä). Hän kertoi meille esimerkkejä, miten yhteistyö ja yhteydenpito sijaissynnyttäjän ja aiottujen vanhempien välillä käytännössä tapahtuu. Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessakin mainitsin, hän kertoi myös miten sijaissynnyttäjät nimenomaan haluavat olla tiiviisti yhteydessä ja että aiotut vanhemmat elävät prosessia heidän kanssaan.
Muistan hyvin kuinka pyörittelin silmiäni ja kummeksuin ajatusta, että meistä ja sijaissynnyttäjästä tulisi jonkin sortin ystävät? Että soittelisimme toisillemme ja sijaissynnyttäjä lähettelisi kuvia lääkärikäynneistään? Miksi sijaissynnyttäjä ylipäänsä haluaisi nähdä tuollaisen vaivan kaiken muun epämukavuuden lisäksi? Koordinaattori kertoi, että rahallisen palkkion lisäksi sijaissynnyttäjät lähtevät prosessiin hyvästä tahdosta ja halusta auttaa. Usein he ovat kohdanneet lapsettomuutta lähipiirissään. Tämän vuoksi he myös kokevat tärkeäksi, että aiotut vanhemmat myötäelävät prosessia.
Ensimmäisessä keskustelussa Jenniferin kanssa (josta kirjoitin lyhyesti täällä) sivusimme aihetta sopien, että järjestämme skype-puhelun kerran viikossa ja sitten katsomme miten yhteydenpito alkaa siitä sujumaan. Kun sitten lopulta saimme Jenniferin sähköpostiosoitteen (yhteystiedot saimme siis vasta, kun sopimukset olivat allerkirjoitettu), Jennifer ehti laittaa ensimmäisen meilin, joka sai aikaan leveän hymyn ja innostuksen, kuten mainitsin täällä. Sovimme ensimmäisen skype-session koko perheen kanssa, että myös Jenniferin lapset tapaavat meidät. Tästäkin iloisesta tapaamisesta kirjoittelin blogiin ja sen löydät täältä. Tämän jälkeen sovimme, että puhumme seuraavan kerran kun olemme kotiutuneet reissulta.
Tuon puhelun kävin yksin Jenniferin kanssa keskiviikkoiltana ja ensimmäistä kertaa meillä ei ollut etukäteen mitään varsinaista aihetta tai ohjelmaa ja se asettikin hieman uusia haasteita. Mistä ja miten keskustella ihmisen kanssa, jota et varsinaisesti tunne, mutta jonka kanssa olet aloittanut hyvinkin henkilökohtaisen kumppanuuden? Kun kuulumiset oli vaihdettu, mutta mitään kummempaa sijaissynnytysprojektin tiimoilta ei ollut tällä välin tapahtunut, laskeutui välillemme hieman vaivaantunut hiljaisuus. Itse en ole varsinainen smal talk – hirmu ja vaikka Jennifer onkin tyypillinen puhelias amerikkalainen, oli hänkin hetken hämillään – mitäs nyt? Nopeasti saimme keskustelun kääntymään heidän tulevaan lomaansa ja viime hetken järjestelyihin. Onneksi mieheni myös ehti työpuhelultaan tervehtimään ja tilanne laukesi itsestään. Loppuun Jennifer nappasi kuvan meistä, että saa näyttää sen lomalla äidilleen.
Puhelun jälkeen pohdin tätä yhteydenpitoa. Mitä minä siltä toivon ja miten haluaisin sen jatkuvan. Parhaassa tapauksessa meistä tulisi tosiystäviä ja yhteydenpito sujuisi täysin luonnostaan, mutta ystäviksi ei voi vain alkaa vaan tulee jos on tullakseen. Toivoisin myös, ettei meidän tarvitsisi lähettää meiliä ja sopia skype-puheluja, vaan voisimme spontaanisti laittaa tekstiviestejä, whatsuppeja tai jopa soittaa pirauttaa. Mutta ehkä alkuun on pakko ottaa hieman järjestelmällisempi lähestymistapa ja sopia säännöllinen skype-puhelu, miettiä etukäteen puheenaiheita ja näin ollen varmistaa jatkuva yhteydenpito ja tutustua toisiimme. Tilanne on myös hieman erikoinen siinä mielessä, että toisaalta meidän luonnollinen intressi on nähdä ja kuulla, että kaikki on kunnossa ja Jennifer (ja jossain vaiheessa vauvat) voi hyvin. Mutta toisaalta en haluaisi missään nimessä Jenniferin tuntevan, että me kontrolloimme häntä millään tavalla.
Toivottavasti löydämme kommunikoinnin ja kumppaanuden tason, jonka molemmat tunnemme mukavaksi ja luonnolliseksi. Jään mielenkiinnolla odottamaan.