Yksi hetki elämässä
Olen nyt kirjoittanut kolme postausta Amerikan reissultamme, ne löydät täältä: matkalla-perheeksi/hello-california, matkalla-perheeksi/ensitapaaminen, matkalla-perheeksi/amerikkalaisuuden-ytimessa. Noita postauksia yhtään väheksymättä voin rehellisesti sanoa, että itselleni henkilökohtaisesti ylivoimaisesti tärkein, isoin ja koskettavin postaus tulee tässä.
Kolmantena päivänä heräilimme sateiseen aamuun. Starbucksin kaurapuurot huiviin ja liikenteeseen. Lähdimme mieheni kanssa katsomaan kevättä silmällä pitäen paria asuntoa. Toinen lyhytaikaiseen businessasumiseen tarkoitettu välitysfirma, toinen yksityisen airbnb – asunto. Ihan vain saadaksemme hieman osviittaa, miltä asunnot näyttävät ja missä hintaluokassa mennään.
Tämän jälkeen tapasimme Jenniferin lounaalla ja kahden aikaan hänellä olisi lääkärikäynti, jonne voisimme tulla mukaan. Alunperin tarkoitus oli yrittää saada kiertokäynti sairaalaan ja synnytyssaliin, mutta sairaalassa oli kiireinen synnytysaamu, eikä mahdollisuutta tuohon valitettavasti ollut (tai siis mahtavaa kaikille niille tuoreille perheille! :)).
En ollut koko lääkärikäyntiä sen kummemmin miettinyt, se olisi vain pikainen tarkastus ilman ultraa, joka koittaisi vasta seuraavalla viikolla. Mutta kummasti odotushuoneessa alkoi jännittämään – kaikki oli niin… raskautta täynnä! Jennifer meni tekemään rutiinitestit, minä ja mieheni jäimme odottamaan odotushuoneeseen toistaiseksi. Katselin ympärilleni. Muita naisia erikokoisine vatsoineen, seinillä olevia raskauteen ja lapsiin liittyviä kuvia ja mainoksia. Hetken olo tuntui todella ulkopuoliselta: mitä minä täällä teen?
Kohta hoitaja tuli kutsumaan meidät tutkimushuoneeseen, jossa Jennifer odotti ja lääkäri saapuisi pian. Pienenpieni tutkimushuone oli melko tiivis kolmen aikuisen, tutkimuspöydän ja ison ultraäänimasiinan kanssa. Lääkäri oli todella mukava ja hän kyseli Jenniferin vointia. He juttelivat pienen tovin ja yhtäkkiä lääkäri sanoi, että pitäisikö pikaisesti katsoa ultralla, kun mekin olemme tulleet Euroopasta saakka. Mahanpohjasta kouraisi, en ollut yhtään varautunut tähän! Nyökkäilimme epäuskoisesti ja pian lääkäri olikin jo ultraäänianturin kanssa Jenniferin vatsan päällä.
Minulta ja mieheltä loksahti kirjaimellisesti suut auki (Jennifer nappasi kuvan meistä – todistusaineistoa on!) ja tihrustimme tummaa ruutua, jossa näkyi erilaisia muotoja. Lääkäri kertoili, että tässä on toisen vauvan pää ja tässä näkyy toisen selkärankaa. Tuossa vaiheessa kaikki liikkeet ruudulla olivat niin nopeita, etten saanut oikein kunnon käsitystä mitä milloinkin näkyy.
Sitten kuvat alkoivat selkiytyä.
Ruudulla näkyi pieni vauvanmuotoinen olento, kädet ja jalat viuhuen. Tuttu humina alkoi päässä, kädet hikosivat ja kyyneleet puskivat silmiin. En kuullut enää mitään lääkärin puheesta, katsoin vain ruudulla näkyviä vauvojani kyynelten valuessa poskillani.
Jossain vaiheessa lääkäri kysyi, haluaisimmeko nähdä vauvojen sukupuolet. Yritin hieman rykiä, että yes yes ja pian lääkäri näytti, että tämä tässä on selkeästi poika. Ja jälleen kyyneleet vain yltyivät. Kuten kirjoitin täällä matkalla-perheeksi/tosielaman-todennakoisyysmatikkaa, meillä oli 17.5% riski, että XY – alkio ei kehittyisi pojaksi, vaan hänellä olisi sama androgeeni resistenssi kuin minulla ja hän kehittyisi tytöksi. Tämä vahvisti vauvan olevan tältä osin normaali, eli iso helpotus.
Lääkäri ojensi minulle ultraäänikuvan poikavauvastamme ja Jennifer ehdotti kuvaa meistä ja lääkäristä ja tuohon ylläolevaan kuvaan voitte kuvitella sellaisilla vettyneillä silmillä korviin saakka hymyilevän Naantalin auringon. :) Tutkimushuoneesta lähtiessämme Jennifer nojasi minuun puristaen käsivarrestani ja sanoi hiljaa congratulations. Itse räpyttelin edelleen silmiäni ja yritin pitää itseni kasassa.
Onhan tämänkin projektin tiimoilta ollut kaikenlaisia tunteita ylös ja alas. Mutta tämä oli jotain käsittämätöntä, ainutlaatuista.
