Äiti..En halua olla enää raskaana.

Me olimme miehen kanssa onnekkaita – raskaaksi tuleminen tapahtui kertayrityksestä. Vaikka järjellä ajateltuna olin totta kai tietoinen siitä, että näin voisi tapahtua, että ei siihen biologisesti tarvita kuin se yksi kerta, olin kuitenkin henkisesti enemmän varautunut siihen että raskaaksi tuleminen saattaisi kestää useita kuukausia. En jotenkin edes harkinnut tai ajatellut sitä mahdollisuutta, että se saattaisikin onnistua kertayrityksestä.

Kun testi näytti plussaa, olin totta kai riemuissani – yllättynyt ja pöllämystynyt, mutta riemuissani. Hyppäsin ulos vessasta raskaustestitikkua heiluttaen ja kiljuin telkkaria katselevalle miehelle ”It’s positive, it’s positive! We’re pregnant!!” Mies ei meinannut ensin uskoa ja oli varma, että vitsailin (se vasta olisi ollut osoitus huonosta huumorintajusta..) – mutta nähtyään ilmeeni ja kasvoni tajusi kyllä heti, että ei siinä ollut mistään vitsistä kyse. Tuijotimme ja kääntelimme digitaalista raskaustestiä, jonka näytössä lukivat selkeästi seuraavat sanat:

Pregnant. 1-2 weeks.

Ensin halusin kertoa kaikille. Halusin soittaa omalle perheelle, ja sitten miehen perheelle, ja sitten kaikille kavereille ja tuttaville ja kaukaisille sukulaisille ja serkun kummin kaimoille ja vanhoille vaihto-oppilaskavereille kymmenen vuoden takaa. Halusin tehdä raskaudesta todellisempaa, konkreettisempaa. Testi sanoi että olin raskaana, ja samoin sanoivat ne seuraavat 4-6 testiä jotka tein varmuuden vuoksi seuraavien 24 tunnin aikana. Jokaisen kohdalla kaksi viivaa, plussa ja/tai ”pregnant”-teksti ilmestyivät näyttöön hetkessä, voimakkaina, ilman mitään haaleuden tai epäröinnin merkkejä. Siellä se nyt sitten oli – nuppineulan päätä pienempi ihmisen alku, jossain minun kehoni syvyyksissä. Halusin kertoa koko maailmalle, jotta raskaudesta tulisi aidompaa, todellisempaa – ja muutaman päivän sisällä jaoimmekin uutisemme perheiden sekä läheisten ystävien kanssa. Muistan elävästi, kuinka matkustin New Yorkin metrossa töihin keskellä suurkaupungin kaoottista aamuruuhkaa, ja mietin itsekseni kuinka uskomatonta se on, että minun kehoni sisällä juuri sillä hetkellä kasvoi uusi elämä, ihan ihkauusi ihminen – eikä kukaan ympärilläni tiennyt siitä. Tuntui mielettömältä ajatella, että kehossani tapahtui jotain niin suurta ja ihmeellistä, mutta se ei mitenkään näkynyt päälle päin, ulkoisesti mikään ei ollut erilaista. Mikään ei muuttunut – ja samalla kaikki oli muuttunut.

Ja sitten innostus muuttuikin paniikiksi. Yhtäkkiä tuntuikin siltä, että olimme tehneet kamalan virheen, että raskaaksi hankkiutuminen oli typerin idea ikinä. En vieläkään tiedä, mistä ja miksi nämä tunteet tulivat – raskaus ei ollut vahinko, ja olimme suunnitelleet ja puhuneet tästä jo pidemmän aikaa. Olemme olleet yhdessä vuosia, naimisissakin jo kolmatta vuotta. Elämässä oli kaikki hyvin, ja kertaakaan en ole edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että en haluaisikaan lapsia. Olen ollut äiti-hahmo nuoresta pitäen, ja Nykissä lempinimeksi ystävien keskuudessa muodostui Em-Mama. Silti, ihan tyhjästä, pelko ja paniikki iskivät. En halunnutkaan olla raskaana – vaikka kuinka yritin olla iloinen ja positiivinen, en pystynyt, ainakaan kotona piilossa muilta. Purin pahaa oloa aviomiehelle, joka yritti kovasti ymmärtää ja auttaa, mutta ei osannut. Ystäville sanoin, että kaikki on hyvin, että olin onnellisempi kuin koskaan. Miehen lisäksi ainoa henkilö kelle rehellisesti uskalsin puhua tunteistani oli oma äitini. Olin Suomessa käymässä alkuvuodesta, kun raskaus oli vielä ihan alkuvaiheilla. Ajoin autoa kohti lapsuuden kotiani, ja äiti istui vieressä etupenkillä. Puhuin ahdistuksestani ja paniikistani, siitä kuinka en ymmärtänyt mistä ja miksi nämä tunteet tulivat, kuinka koin olevani huono äiti jo nyt – kun kohdussani oli hädin tuskin kuukauden ikäinen sikiö – ja kuinka minussa oli varmasti jotain vialla. Kenellekään muulle en ollut sitä sanonut, mutta äidilleni kerroin mitä olin miettinyt monta kertaa: En halua olla enää raskaana.

 

En tiedä mitä oikeastaan tarkoitin. En koskaan harkinnut aborttia, vaikka puolustan naisten oikeutta raskauden keskeytykseen henkeen ja vereen. En miettinyt tai harkinnut oman raskauteni keskeyttämistä – mutta en myöskään halunnut olla raskaana. Tunsin kamalaa syyllisyyttä ajatuksistani ja tuntemuksistani, koin olevani huono äiti, huono nainen, huono vaimo, huono ihminen. Raskaussivustot ja blogit ovat täynnä raskauden autuutta ja ihanuutta – negatiivisista asioista puhutaan, mutta usein fyysisten oireiden, kuten aamupahoinvoinnin muodossa. Tuntui, että vahinkoraskauden kohdalla on sallittua kokea pakokauhua ja katumusta ja hämmennystä, mutta koska meidän raskautemme oli suunniteltu, tarkoitettu – haluttu – minun ei pitäisi tuntea näin.

..Ja sitten, viikkojen kuluessa, tunteetkin muuttuivat. Miljoona kertaa. Pakokauhusta riemuun ja ilosta kauhuun, positiivisesta itkusta paniikki-itkuun ja kaikkeen siltä väliltä. Kuvittelin itse, että en ollut hormonaalinen raskauden alussa.. mutta näin jälkikäteen ajateltuna, saatoin olla väärässä. Olipa kyse hormoneista tai ei, pelko ja pakokauhu väistyivät pikkuhiljaa – ja tilalle tuli ihan aito riemu ja onni. Ja ne tunteet pysyivät. Olin raskaana, ja olin ihan aidosti ja vilpittömästi onnellinen siitä että olin raskaana.

Elämän luominen on aika mielettömän upeaa ja ihanaa – mutta myös kauhistuttavaa ja kamalaa ja pelottavaa ja ahdistavaa. Niistä negatiivisista tunteista puhuminen on vaikeaa, koska tuntuu siltä että niin ei saisi tuntea. Että pitäisi vain loistaa ja iloita ja olla onnellinen ja hehkuva. Mutta vaikeneminen ei ehkä olekaan aina kultaa. On parempi puhua pelottavistakin tunteista, ehkä vain muutamalle läheisimmälle. Puolisolle, omalle vanhemmalle, parhaalle kaverille. Kertoa, että tänään ahdistaa. Että haluttukin raskaus voi olla ahdistava ja pelottava, että toivottukin lapsi voi hetkittäin kaduttaa – eikä se tee kenestäkään huonoa äitiä, naista tai ihmistä. 

Viimeiset kuukaudet ovat lentäneet siivillä, ja raskaus on jo yli puolen välin. Suurin osa näistä 22 viikosta ovat olleet täynnä ihanaa jännitystä ja ihmetystä kasvavan mahan äärellä. Vauvan liikkeet ovat alkaneet tuntua, ja raskaudesta on tullut konkreettisempaa ja aidompaa. Olemme pikkuhiljaa alkaneet ymmärtää ja uskoa, että muutaman kuukauden päästä meitä onkin täällä kolme – ja se on yhä pelottavaa, mutta samalla niin kovin ihmeellistä ja ihanaa. Oletan, että tällaista elämä tulee olemaan tästä eteen päin, tunteiden vuoristorataa riemusta kauhuun ja pelosta iloon. Sitähän se vanhemmuus kuulemma on. 

En malta odottaa <3