Äitiyden ytimessä

Viisikuukautinen Nuuskis on täysimetetty. Rintamaito kelpaa pullosta, joskin pitkin hampain – joten en vauvan syntymän jälkeen ole kovin montaa kertaa ollut vauvatta missään, ja kun olen ollut jossain ilman vauvaa, eromme on ajallisesti rajoittunut 2-3h pätkiin. En vaihtaisi täysimetystä mihinkään ja koen olevani erittäin onnekas sen suhteen, että imetystaipaleemme on ollut varsin mutkaton.. mutta on se myönnettävä, että se on hetkittäin henkisesti (ja joskus fyysisestikin) todella raskasta. On välillä vaikeaa käsitellä sitä, miten täysin riippuvainen tuo pieni olento minusta on – toki monesta muustakin syystä kuin imetyksen takia – ja joskus se riippuvuus tukahduttaa. Silloin tuntuu, että pitää päästä pois, edes hetkeksi, vaikka vaan tunniksi, kulman taakse lähikahvilaan juomaan yksi kupillinen kuumana, lukemaan yksi luku kirjasta hiljaa ja rauhassa. Ja aina kun näitä tunteita ja tarpeita tulee, niiden mukana tulee myös huono omatunto ja syyllisyys. Vauva on vasta viisikuukautinen, ja nytkö jo sorrun äitiyden vaatimusten alla? Paska Mutsi-palkinto mulle kiitos, en pysty olemaan äiti vauvalleni edes muutamaa hassua kuukautta tarvimatta ”taukoa”. 

Tietenkään tästä ei pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa. On ihan normaalia tarvita hieman niin sanottua ”omaa” aikaa. Aikaa johon ei kuulu vauvan itku tai edes se ihanaakin ihanampi jokellus, aikaa jolloin kukaan ei puklaa päälleni, aikaa jolloin rintani ovat hetken minun, aikaa jolloin vauva ei ole näköpiirissä. Itse en tarvi sitä aikaa kovin usein tai paljoa, en ainakaan vielä – tunti pari siellä täällä tekee ihmeitä. On kuitenkin vaikea löytää niitä sopivia rakoja ja tilanteita, varsinkin kun meillä ei ole täällä lähellä oman kolmen koplan lisäksi perhettä, jolta pyytää vauvanhoitoapua. Huvittavintahan tässä on se, että kun en kaipaa sitä ”omaa aikaa” tai vauvatonta arkea, koen syyllisyyttä siitäkin. Ajattelen, että pitäisihän minun, työtään rakastavan ”uranaisen” ja feministin, kaivata jotain muutakin kuin vauva-arkea. Koen olevani huono naisten oikeus-aktiivi, jos olen vaan tyytyväisesti kotona vauva-kuplassani, enkä kaipaa elämääni muuta. Että niin tai näin niin metsäänhän se menee – ja ihan itseäni saan siitä syyttää, ongelma on omien korvien välissä. 

Tänään, klo 19:03, kun vauva oli vihdoin nukahtanut rauhassa rinnalle ja sain itseni hivutettua akrobaatin lailla sängystä pois, säntäsin vaatekaapille, kiskoin sen perukoilta mekon jossa en uskonut olevan puklua tai rintamaitoa, nykäisin mustan jakun ylle, ripsiväriä ripsiin, ja huutelin  maidonlämmitysohjeita jokseenkin hämmentyneelle miehelle kipittäessäni portaita alas. Astuin ulos sateeseen, hyppäsin taksiin ja otin suunnaksi Manhattanin. En lähtenyt huvittelemaan New Yorkin yöhön, en lähtenyt tapaamaan kaveria, en lähtenyt drinkeille tai illalliselle – vaan lähdin Lääkärit Ilman Rajoja järjestön ”Because Tomorrow Needs Her” -paneelikeskusteluun, jossa aiheena oli terveyspalvelut, erityisesti äitiyspalvelut, naisille ja tytöille järjestön toimintamaissa.

 

Istuin auditoriossa keskustelua kuunnellen, ja mietin kuinka onnekas olen niin kovin monella tavalla. Kuuntelin hyvin tuntemiani faktoja äitiyskuolleisuudesta – 800 naista kuolee päivittäin raskauteen ja synnytykseen liittyviin komplikaatioihin, joista suurin osa olisi vältettävissä hyvin pienillä muutoksilla. Kun minä suhasin raskauteni aikana taksilla halki Manhattanin synnytyslääkärin vastaanotolle tasaisin väliajoin, esimerkiksi Burundissa naiset kulkevat päiväkausia saavuttaakseen lähimmän terveysklinikan – ja monet kuolevat matkalla. Toiset eivät edes yritä päästä klinikalle, ja päätyvät synnyttämään kotona vaarallisissa oloissa, ilman koulutettujen terveydenhuollon ammattilaisen apua. Kymmenet tuhannet naiset kuolevat vuosittain sinä päivänä, jonka kuuluisi olla heidän elämänsä onnellisin. Sadat tuhannet kärsivät komplikaatioista raskauden jälkeen. Siellä ei olla marttyyriäitejä, ei pohdita kahvipöydässä uran ja äitiyden yhdistämisen haasteita, ei huokailla oman ajan perään, ei käydä kiivaita ”Why women can’t have it all”-debatteja netissä ja aikakausijulkaisujen kolumneissa. Siellä, tuossa maailmassa mikä tuntuu vieraalta mutta sadoille tuhansille on arkea ja todellisuutta, äitiydessä on kyse selviytymisestä ja eloonjäämisestä, ja sen jälkeen lasten hengissä pitämisestä, nälkäisten suiden ruokkimisesta, sairauksien hoitamisesta kun palveluita ei ole tarjolla. Ja silti, kaikista näistä haasteista ja vaaroista huolimatta, äidit ovat äitejä lapsilleen – tekevät kaikkensa saattaakseen lapsensa elossa ja turvallisesti tähän maailmaan, ja sitten pitääkseen heidät hengissä, hyvinvoivina, ravittuina, onnellisina. 

Kesken paneelin, puhelimeen tuli tekstiviesti. ”Voisitko tulla kotiin aikaisemmin – vauva heräsi eikä lakkaa itkemästä.” 

Olin kotona puolessa tunnissa, ja koko kotimatkan koin syyllisyyttä. Ei olisi pitänyt lähteä, vauva tarvitsi minua enkä ollut siinä, en ollut vieressä lohduttamassa, imettämässä huolia pois. Kun pääsin kotiin, tilanne oli jo rauhoittunut, mies saanut vauvan nukkumaan. Kovasti pyyteli anteeksi että hätyytti minut kesken tapahtuman kotiin, kun niin harvoin menen ja pääsen minnekään viettämään ”omaa aikaa”.

”Soita aina kun siltä tuntuu, tulen kotiin heti”, sanoin, ja ihan oikeasti tarkoitin sitä. Joskus on päästävä hetkeksi ”pois”, mutta ihan sama missä olen, ensisijaisesti olen aina Äiti. Joskus sen ymmärtäminen on yhä pelottavaa ja jopa ahdistavaa, sillä kukaan ei koskaan ole ollut tällä tavalla riippuvainen minusta – mutta nukkuvan lapsen untuvaista tukkaa silitellessä mietin, että kuka muu minun aikaani tulisi muka koskaan arvostamaan tai tarvitsemaan yhtä paljon kuin tuo vauva juuri nyt, näissä hetkissä? Kuka muu muka koskaan tulee kaipaamaan minua tällä tavalla, kun olen poissa näköpiiristä? En ole kenenkään muun elämän keskiö kuin tämän pienen olennon, jonka me kaksi aikuista päätimme tuoda tähän maailmaan. Missä muualla minua koskaan tarvittaisi yhtä paljon, yhtä ehdottomasti – kenelle olisin koskaan yhtä korvaamaton?

Sitä me äidit olemme lapsillemme, kaikkialla maailmassa – korvaamattomia. Minä sain selvitä raskaudestani ja synnytyksestäni terveenä ja elossa, sain mahdollisuuden olla läsnä lapselleni. On ihan ok että joskus pitää saada hengähtää, ottaa se pieni (tai pidempi!) hetki sitä omaa aikaa – mutta on vain yksi ihminen maailmassa, jolle ei kukaan muu kelpaa kuin minä silloin kun äidinkaipuu iskee, ja silloin on mentävä kotiin. Oman lapsen laittaminen elämän keskiöön ei tee minusta huonoa naista, vaimoa, ammattilaista, aktiivia, feministiä, työntekijää – se tekee minusta lapseni arvoisen Äidin. 

 

PS. Paneelikeskustelu oli todella hyvä, ja sen voi katsoa tästä linkistä videotallenteena!