Hyvä vauva, paha vauva
En ole viettänyt tarpeeksi aikaa Suomessa äidiksi tultuani tietääkseni, esiintyykö tämä sama ilmiö siellä yhtä suuressa mittakaavassa kuin täällä, mutta ainakin Amerikassa tämä on yksi yleisimpiä kysymyksiä jonka saa kuulla useita kertoja päivässä kun vauva on syntynyt: Is he a good baby – onko hän ”hyvä” vauva, eli toisin sanoen ”kiltti vauva”.
Inhoan tuota kysymystä.
Mitä se yleensä tarkoittaa? Minkälainen on kiltti vauva? No, yleensä kysyjää kiinnostaa lähinnä kaksi asiaa: Itkeekö vauva paljon, ja nukkuuko hän hyvin – eli ”läpi yön”. Nämä kaksi asiaa tuntuvat määrittelevän kiltin vauvan. Kiltti vauva on siis sellainen, joka ei itke paljoa jos ollenkaan, ja jos itkee rauhoittuu helposti. Kiltti vauva nukkuu päiväunet aina samaan aikaan, nukkuu vähintään tunnin, mielellään kaksi kerrallaan, ja nukahtaa ”itsekseen” pinnasänkyyn kun hänet laskee sinne suukon ja päälaelle taputtelun saattelemana. Kiltti vauva nukkuu seitsemästä seitsemään heräämättä, ja parina aamuna viikossa antaa äidin nukkua pitkään, heräten vasta yhdeksältä iloisesti jokellellen ja ripsiä räpsytellen. Sellainen on kiltti vauva – ainakin monen kysyjän mielessä. Kiltin vauvan olemukseen kuuluu myös yleinen ”helppous” – kiltti vauva menee tyytyväisesti sylistä syliin, viihtyy pitkiä aikoja itsekseen, osoittaa itsenäisyyttä suunnilleen ennen kuin napanuora on edes leikattu eikä vierasta ketään eikä mitään. Kiltti vauva on kaikin puolin itsensä hoitava tapaus – äiti voi ihailla kilttiä vauvaa sohvalta kun se leikkii tuntikausia itsekseen. Sitten kiltti vauva haukoittelee vienosti, äiti vie hänet pinnasänkyyn, antaa suukon poskelle, ja kiltti vauva sulkee hymyillen silmänsä ja nukahtaa rauhalliseen uneen. Äiti palaa kahvikupin ja sanomalehden äärelle – ja nauttii omasta ajasta vauvan kahden tunnin päikkäreiden ajan.
Joten, kun minulta kysytään: Is he a good baby – mitä siis vastaan?
$%^#%@^#$%@^$%@#^$%@#^$%@#^$%@^$%^@#$^^%$@^$%@#^$%^#%$%@!!!!!!!
Koska en yleensä jaksa väitellä aiheesta, usein tyydyn vain hymyilemään nuivasti ja nyökkäämään, jonka jälkeen vaihdan aihetta. Jos jaksaisin väitellä, sanoisin että Ei. Nuuskis ei ole kiltti eikä hyvä vauva – itse asiassa hän on kamala ja paha ja ilkeä vauva. Hirveä tapaus. Itkee päivittäin, joskus niin kovaa että tärisee, ja mikään ei auta. Pienempänä oli vähän koliikkinen, itki riipivästi joskus tunteja. Usein itkee ilman selkeää syytä. Kotona ei koskaan nuku yli puolen tunnin päikkäreitä ja yleensä nukahtaa vain imettämällä tai kantoreppuun. Minkäänlaisesta rutiinista tai aikataulusta ei ole tietoakaan. Ei ole koskaan nukkunut seitsemästä seitsemään, ei ehkä edes seitsemästä kymmeneen, ja inhoaa pinnasänkyä kuin se olisi vuorattu nokkosilla. Nukkuu siis meidän sängyssä, pitää imettää useita kertoja yössä – hyvänä yönä pari kertaa, huonompana kuusi, tai ehkä kahdeksan. En aina pysy laskuissa mukana – paskiainen herättää minut kiusallaan, ei sillä oikeasti nälkä ole. Paholaislapseni on nukahtanut ”itsekseen” ehkä kerran seitsemänkuukautisen elämänsä aikana, ja harvoin viihtyy itsekseen pitkiä aikoja – tykkää olla sylissä ja kannettavana, mokoma manipuloiva itsekäs ilkiö. Tykkää vaatia isän tai äidin leikkiin mukaan, muuten ei ole tyytyväinen. Vierastaa kaikkia ja kaikkea, mikä ei ole äiti tai isä – eli huutaa kuin tapettu sika, jos joku muu uskaltaa yrittää ottaa syliin tai leikittää häntä liian nopeasti, ennen kunnollista tutustumisaikaa. Ei siis todellakaan voi jäädä vieraan hoidettavaksi, eikä edes isovanhempien, koska he asuvat kaukana ja tapaavat Nuuskista melko harvoin eivätkä siis kelpaa ”turvallisina” ihmisinä tälle ronkelille ipanalle. Mikä pieni paskiainen – kaikkea muuta kuin kiltti ja hyvä! Vaatii jatkuvasti äidin tai isän läsnäoloa ja huomiota.
…Haluaisin vastata noin, ja katsoa miten kysyjä reagoi. Koska mitä ihmiset ihan oikeasti odottavat vastaukseksi? Eihän kukaan sano, että on ”pahoja” tai ”huonoja” tai edes ”tuhmia” vauvoja, mutta jos on kilttejä ja hyviä, kaipa niille on oltava vastakohta. Tosiasia on, että Nuuskis ei ole ”hyvä” tai ”kiltti” sillä tavalla kuin tämän kysymyksen esittäjät usein tuntuvat määrittelevän kiltin vauvan.
Mutta mitä tämä kaikki ihan oikeasti tarkoittaa?
Meillä on aivan mieletön seitsemän kuukauden ikäinen persoona elämässämme. Meillä on vauva, joka on syntymästään asti osoittanut voimakasta tahtoa ja uskomatonta luonteen lujuutta. Meillä on vauva joka itkee – KOSKA VAUVAT ITKEVÄT. Koska itku on vauvojen ainoa kieli. Meillä on vauva, joka ei nuku kahtatoista tuntia heräämättä, KOSKA VAUVOJEN EI KUULU NUKKUA KAHTATOISTA TUNTIA HERÄÄMÄTTÄ. Meillä on vauva jonka vatsalaukku on minimaalisen pieni, minkä vuoksi hänelle tulee usein nälkä – hän myös tuplaa aivojensa koon ensimmäisen elinvuoden aikana ja saavuttaa 80% aivojen lopullisesta koosta ensimmäisten kolmen elinvuotensa aikana, mihin hän kenties saattaa tarvita hieman ravintoa – ympäri vuorokauden. Meillä on vauva jonka vuorokausi ei aina mene saman aikataulun mukaan, koska sairaalassa unohtivat antaa hänelle kalenterin ja kellon mukaan. Meillä on vauva, joka ei nukahda itsekseen koska.. hän on vauva. Koska hän on irrallaan tässä maailmassa, ja äiti ja isä ovat hänen ankkurinsa. Hän tarvitsee vielä apua ja tukea nukahtamiseen – kenties koska hän on ollut olemassa vasta seitsemän kuukautta. Meillä on vauva, jonka kasvot loistavat ilosta ja naurusta aina kun isä ja äiti ovat lähellä, ja hän mieluummin leikkii meidän kanssamme kuin yksin. Meillä on vauva, jonka pieni vartalo sulaa rennoksi äidin ja isän sylissä, koska meidän kosketuksemme ja tuoksumme ja kehomme ovat hänen suojaisa satamansa, ja syleissämme hän on turvassa, hän on kotona – joten miksi hän ei haluaisi olla sylissä? Meillä on vauva, jolle äiti ja isä ovat rakkaita, tuttuja, turvallisia – ja kaikki muut ovat vieraita. Jos täysin tuntematon ihminen kävelisi aikuisen luo kadulla, työntäisi kasvonsa kahden sentin päähän toisen kasvoista, alkaisi ilmeillä mitä omituisimmi, päästelisi kummallisia ääniä ja kaiken päälle nappaisi tuon toisen aikuisen syliinsä lupaa kysymättä, kukaan ei ihmettelisi jos tämän aikuisen reaktio olisi huutaa ja kiljua ja karjua – mutta kun vauva tekee niin, hän ”vierastaa” ja on ”hankala”. KAI SE VIERASTAA – KOKO MAAILMA ON HÄNELLE VIELÄ VIERAS!
Meillä on siis vauva, joka on kaikin puolin.. Normaali. Juuri sellainen kuin vauvan kuuluu olla. Hän ei manipuloi, ole itsekäs, oikukas tai hankala. Sen sijaan hän on on energinen, iloinen, aurinkoinen, surullinen, väsynyt, joskus kipeä tai pahoinvoiva – ihan kuten aikuisetkin. Hänellä on hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Hän tykkää toisista ihmisistä enemmän kuin toisista. Mutta ennen kaikkea hän on aivan upea ja mahtava tyyppi – kaikkine luonteenpiirteineen, joista en muuttaisi mitään, koska hän on juuri sellainen kuin hänen kuuluu olla. Ihana, upea, täydellisen epätäydellinen, rakas ja raskas lapsi. Ennen kaikkea, hän on pienenpieni vauva – hänen ei kuulu olla itsenäinen, hänen ei kuulu pärjätä ilman vanhempiaa. Meidän sen sijaan kuuluu olla läsnä hänelle, joka päivä ja joka hetki – ei ehkä ihokosketuksessa, mutta saatavilla. Lähellä. Meidän kuuluu ottaa syliin, halata, kannella – auttaa nukahtamaan, ottaa kainaloon, lohduttaa kun itkettää, sanoa että kaikki on hyvin, olet turvassa. Meidän kuuluu leikittää häntä, antaa hänelle aikaa ja huomiota ja rakkautta, suojata häntä pelottavilta asioilta ja ihmisiltä, ja tehdä uuden oppimisesta ja uusien asioiden ja ihmisten kokemisesta ja tapaamisesta turvallista ja rauhallista. Meidän kuuluu olla hänen turvallinen satamansa – sillä se on meidän roolimme hänen vanhempinaan. Joten mitäs jos ei kysytä, onko vauva hyvä tai kiltti – vaan olemmeko me hyviä vanhempia hänelle.
..Ja ne vauvat, jotka nukkuvat 12 h heräämättä, eivät juurikaan itke, ovat aina tyytyväisiä, kujertelevat ventovieraille ja jäävät iloisesti kenen tahansa hoidettavaksi, nukahtavat itsekseen ja vaihtavat oman vaippansa? Niitäkin vauvoja on kuulemma olemassa – ja nekin vauvat ovat tietysti ihan normaaleja, ihania ja tavallisia vauvoja. Vauvoja kun on monenlaisia, ihan niin kuin aikuisiakin.
***
…Ehkä universumi tasapainoittaa tilanteen ja niistä tulee kamalia murkkuikäisiä.