Puolisoni on työmatkalla ulkomailla reilun viikon, ja me olemme Nuuskiksen kanssa kaksin. Tämä on toinen kerta kun olemme olleet kahdestaan miehen työmatkan aikana, mutta edellinen reissu oli vain kolmen päivän mittainen. Vaikka tiedän että pärjäämme vauvan kanssa mainiosti, kahdestaan jääminen jännittää ja pelottaa silti hieman. Meillä ei ole perhettä lähellä (vauvan isovanhempia, tätejä, setiä) joten hoitoapua ei ole, ellemme halua palkata lastenvahtia. Se kuitenkin tuntuu jokseenkin kummalta ajatukselta, kun olen itse kuitenkin kotona vauvan kanssa – vaikka täällä Amerikassa se ei olisikaan mitenkään epätavallista. Moni palkkaa ”mommy’s helper”-lastenvahdin auttamaan vauva-arjessa, silloinkin kun äiti on pääasiassa itse kotona. Erityisen tavallista tämä on perheissä, joissa isä tai kumppani matkustelee paljon töiden takia. Toistaiseksi se ei kuitenkaan ole tuntunut meille oikealta ratkaisulta, luulen että vieras tyyppi kotona ”auttamassa” aiheuttaisi minulle vain entistä enemmän stressiä ja ahdistusta..

Päivät olemme Nuuskiksen kanssa pääasiassa ”kahden” normaalistikin, koska isä-mies on töissä. Arkemme on yleensä varsin touhukasta ja kiireistä, käymme musiikkitunneilla, äiti-vauva-joogassa, puistolenkeillä, ja tapaamme muita naapuruston äitejä joilla on saman ikäisiä vauvoja. Treffaamme toisiamme naapuruston kahviloissa, ravintoloissa ja päiväsaikaan myös baareissa, ja kerran tai kaksi viikossa joku äiti yleensä kutsuu porukan vauvoineen kotiinsa. Tekemistä siis riittää, ja se on hyvä.

Se, mikä kaksin olossa on haastavinta on tieto siitä, että ”hengähdystä” ei ole tiedossa. Tulee todella paska mutsi-fiilis kun sanoo ääneen, että kaipaan hengähdystaukoa vauvastani, mutta niin se vain on. Se ei tarkoita sitä, että haluaisin olla erossa vauvasta (joskin joskus kaipaan sitäkin..), tai sitä, että kaipaisin pitkää taukoa – vaan ihan vaan sitä, että kun mies tulee töistä kotiin, hän ottaa vastuulleen vauvan leikityksen ja viihdytyksen iltapuuhiin saakka. Viikonloppuisin isä hoitaa aamut, ja äiti saa jäädä nukkumaan ja kirimään kiinni univelkaa. Kun olemme kahden vauvan kanssa, taukoja ei saa. Aamuisin ei voi jäädä nukkumaan. Jos Nuuskis herää öisin, ei ole ketään kenen kanssa vuorotella hyssyttelyä; jos hän herää uuteen päivään klo 04:30, on vaan noustava mukana. On keinutettava ja syliteltävä, leikitettävä ja laulettava, ruokittava ja kylvetettävä – kaikki asioita joita rakastan tehdä, mutta silloin kun niistä ei saa pientäkään taukoa, ihanatkin asiat saattavat muuttua raskaiksi ja uuvuttaviksi. 

Joinain päivinä me olemme Nuuskiksen kanssa samassa rytmissä, ja koko päivä on kuin kaunista paritanssia. Heräämme hyvällä tuulella uuteen aamuun, ja koko päivä sujuu hyvin – päiväunet menevät kivuttomasti, ajoitukset onnistuvat, ruokailut sujuvat hyvässä hengessä, leikkihetket ovat hauskoja, ja iltapuuhatkin sujuvat rauhallisesti ja rennosti. Sellaiset päivät ovat parhaita, silloin tuntuu siltä että ymmärrän lastani ja olemme samalla aaltopituudella, että osaan vastata hänen tarpeisiinsa ja että minulla on tämä äiti-touhu hanskassa. Sellaisten päivien päätteeksi huomaan, että vauvan käytyä nukkumaan käytän ”oman aikani” katsellen kuvia ja videoita hänestä, ja pian kömminkin peiton alle tuhisevan vauvanyytin viereen haistelemaan sitä huumaavaa vauvan tuoksua, silittelemään pehmoista vauvatukkaa ja kuuntelemaan tasaista, hiljaista hengitystä. Nukahdan autuaaseen onnen tunteeseen, sellaiseen jota en ole tuntenut koskaan ennen.

Mutta seuraava päivä onkin ihan paska. 

Sellaisia päiviä tulee, ei sille voi mitään. Järkipuoli aivoistani tietää, ettei se ole kenenkään vika – on hyviä päiviä ja on huonoja päiviä. Mutta ne huonot päivät vauvan kanssa ovat vain ihan todella uuvuttavia. Sellaisina päivinä rytmi on ihan päin seiniä, kaikki tuntuu vaikealta, pienetkin asiat menevät pieleen – Flow on kateissa. Vauva herää huonolla tuulella, kello 04:30 – jonka jälkeen äiti on huonolla tuulella. Vauva ei halua olla lattialla, ei sylissä, ei sylissä lattialla, ei keinussa, ei sitterissä. Kaadan itselleni kupin kahvia ennen aamu viittä, ja juon sen kylmänä yhdeksän maissa. Säätiedotus lupaa kylmää, viimaa ja sadetta. Vauva ei suostu käymään päiväunille kotona, joten on lähdettävä ulos – sateesta ja viimasta huolimatta. Puen vaatekerroksia kiukkuisen vauvan ylle joka vääntää selkää kaarelle ja rimpuilee, eikö se ymmärrä että se vain hidastaa pukemisprosessia! Kun vihdoin saan pää punaisena itkevän, nyt hikisen ja topatun vauvan äherrettyä kantoreppuun, tajuan että unohdin laitta kengät jalkaan ensin. Kiroillen yritän kiskoa saappaita jalkaan itkevä vauva roikkuen melkein pää alaspäin repussa, ymmärrettävästi entistä kiukkuisempana. Kun pääsen kadulle, kasvoille iskee hyytävä viima. Vauvalla on miljoonan vaatekerroksen, kantorepun ja kantorepun suojan sisällä varmasti lämmin, minun kasvoni sen sijaan jäätyvät. Sen lisäksi unohdin hatun ja hanskat – omani, en vauvan. Tuuli puhaltaa nutturasta karanneita hiushaituvia kasvoilleni, sellaisella ärsyttävällä tavalla joka kutittaa raivostuttavasti. Tiedättehän, niitä ohimoilla kasvavia rasittavia hahtuvia jotka eivät pysy ponnarilla eivätkä edes hiuslakalla kurissa – ne hahtuvat, jotka kasvavat nyt raskauden jälkeen tippuneiden hiusten tilalle? Inhoan niitä hahtuvia. Aina kasvoilla kiusana! Tarvon tuulta vasten, vauva sentään nukkuu.. mutta ei kauaa. Hän nukkuu tasan puoli tuntia, jonka jälkeen herää kiukkuisena.. ja haluaa pois repusta. Puhisten ja puhkun, kiiruhdan takaisin kotiin, riisun kerros kerrokselta itseni ja vauvan, joka on selvästi vieläkin kärttyinen ja tekee sen tiettäväksi. Kaipa se on kärttyinen, kun ei nukkunut tarpeeksi. En ole vieläkään juonut yhtäkään lämmintä kahvikupillista. Hypin olohuoneen matolla kuin yhden naisen sirkus, yritän laulaa loruja ja heiluttelen heliseviä ja kiliseviä leluja käsissäni, päristelen huuliani kuin mielipuoli, leikin kukkuu-leikkiä, nostan vauvaa korkealle ilmaan huolimatta vihlovasta selkäkivusta ja jumiutuneista hartioista – ei auta. Mikään ei kelpaa. Tuijotan epätoivoisena kelloa, vasta neljä – jotenkin pitäisi kitkutella ainakin kuuteen, ennen kuin on iltapuuhien aika. Vilkaisen sivusilmällä kitisevää vauvaa, joka haukottelee ja hieroo silmiään! Ei se kestä iltauniin asti ilman päikkäreitä, jotenkin se on saatava takaisin lyhyille unille. Yritän käydä sängylle imettämään, mutta vauva ei rauhoitu rinnalle, venkoilee ja itkee uupumustaan, imaisee kerran tai kaksi ja irroittaa otteen. Tiedän jo että ei tässä muu auta: On puettava uudestaan ulkovaatteet niskaan, pakattava lapsi kantoreppuun ja tarvottava takaisin ulos. Sama rumba alusta, sama tuskainen ja hikinen äiti ja huutava vauva, samat ärsyttävät hiushahtuvat kasvoilla. Vauva onneksi sentään nukahtaa taas pian ulos menon jälkeen, ja kello 16:45 saan vihdoin ensimmäisen kuuman kahvikupilliseni, jota siemailen tarpoessani ulkona viimassa ja sateessa – vauva kun yleensä herää, jos pysähdyn tai istun liian pitkäksi aikaa..

Kun pääsemme vihdoin kotiin, Nuuskis tuntuu olevan hieman paremmalla tuulella. Leikimme hetken, ja sitten onkin iltapuuhien aika – meillä iltarutiineihin kuuluu yleensä kylpy, kirja ja sitten uni-imetys. Pienempänä vauvana Nuuskis inhosi kylpyjä, mutta alkoi sittemmin ensin sietää niitä, ja nykyään rakastaa kylpyhetkiä! Mietin, että ainakin muuten paska päivä päättyy mukavissa merkeissä, ja menen täyttämään vauvan kylpyammeen. Vauva alkaa olla valmis iltaunille ja kuulen pientä itkeskelyä, joten kiiruhdan riisumaan vauvaa nopeasti ennen kuin itku ehtii kiihtymään – enkä tarkista kylpyveden lämpötilaa. Sillä sekunnilla kun lasken alastoman vauvan veteen, tajuan heti hänen ilmeensä nähdessäni, että vesi on ihan liian kuumaa. Ei niin kuumaa, että se polttaisi tai olisi vauvalle vaaraksi, mutta sen verran kuumaa että vauva säikähtää – ja alkaa huutamaan naama punaisena, koko keho täristen, lohdutonta ”äiti-kuinka-voit-tehdä-minulle-jotain-näin-kamalaa”-itkua. Kiroilen ääneen itselleni ja omalle tyhmyydelleni, ja sillä hetkellä tunnen olevani maailman surkein äiti – en edes yhtä kylpyä saa annettua mokaamatta. Nostan vauvan pois ammeesta, yritän rauhoitella, mutta lämpötilan muutos kylpyveden ja ilman välillä aiheuttaa vain itkun kiihtymisen. Peli on menetetty. Olemme molemmat litimärkiä, kannan rimpuilevan ja huutavan vauvan makuuhuoneeseen, taistelen kiemurtelevan lapsen päälle vaipan ja yöppärin, skippaan suosiolla iltasadun ja käytän puoli tuntia siihen että saan vauvan rauhoittumaan tarpeeksi, jotta hän suostuu ottamaan rinnan suuhun. Lohduttomasti nyyhkyttävä lapsi rauhoittuu vihdoin rinnalle, ja reilun tunnin kuluttua antaa itsensä lopulta nukahtaa. Pyyhin kyyneliä omilta poskiltani ja nyyhkytän hiljaa lapsen kanssa pimeässä huoneessa, uupuneena, märkänä, rättiväsyneenä. Kun olen varma, että vauva on vaipunut syvään uneen, hivuttaudun hiljaa pois, palaan olohuoneeseen ja lysähdän sohvalle. Katson ympärilleni asunnossa, joka on täysin kaaoksessa – leluja, likaisia vaatteita, astioita, roskasäkkejä. Tekee mieli itkeä lisää, mutten jaksa. Mietin miten paljon vaikeampaa niin monilla vanhemmilla, erityisesti äideillä, on – ja koen huonoa omaa tuntoa siitä, että kehtaan valittaa ja surkutella omaa tilannettani. Kyllähän sitä pitäisi oikeasti selvitä yhdestä, tai useammastakin viikosta, ilman hermoromahdusta. Olen tämän vauvan äiti, pitäisihän minun pärjätä.

..ja eihän se olekaan pärjäämisestä kyse. Kyllä me pärjäämme ja selviämme, ihan mainiosti. Mutta joskus elämä uuvuttaa, ja juurikin se ihan tavallinen arki – ne kiukkukohtaukset, yliuupumus, hampaiden tulo, liian kuuma kylpyvesi. Paska mutsi-olo tulee noin tuhat kertaa päivässä, ihan pienistä ja varmaan usein turhistakin asioista. Minä, kuten moni muukin, annan sosiaalisen median kautta varsin kauniin ja iloisen kuvan vauva-arjesta, mutta kaikki me tiedämme ettei se todellakaan ole pelkkää naurua ja leikkiä aamusta iltaan, missään perheessä – mutta kun vauva itkee naama punaisena, illallinen palaa liedellä pohjaan ja viikon roskasäkit odottavat ovella, harva kaivaa kameraa esiin ikuistamaan sitä näkyä ja sitäkin harvempi jakaa sen muiden kanssa. Siskoni (joka muuten on aikamoinen supersankariäiti) sen sanoi niin hyvin puhuessaan elosta jatkuvan univajeen kanssa: elämän vaatimustaso pitää asettaa tasolle joka vastaa sitä, mihin itse on milloinkin kykeneväinen. Antaa niiden roskasäkkien odottaa, tiskitkään eivät katoa minnekään, eikä ole synti tilata pizzaa illalliseksi. Sen, mitä ei tänään saanut aikaiseksi, ehtii ihan hyvin tehdä huomenna. Tai ensi viikolla. Tai, parempi vielä, jättää odottamaan sitä kumppanin kotiin paluuta, ja antaa hänelle tehtäväksi. 

Ehkä se on ihan hyvä antaa näiden ei-niin-hohdokkainen muistojen painua nopeasti unholaan.. mutta niistä on myös ihan hyvä puhua ja kirjoittaa, koska uupuminen ja avun tarvitseminen ei ole häpeä. Se on ihan vaan inhimillistä – ja ihmisiähän me äiditkin olemme.

PS. Kunnioitukseni yksinhuoltajia kohtaan on aivan uusissa mitoissa. Te, jos ketkä, olette niitä arjen supersankareita.