Pienenpieni Nuuskiksemme täytti viime torstaina kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta – PUOLI VUOTTA! Toisaalta tuntuu siltä, että juurihan tuo pieni, joskin persoonaltaan niin suuri, olento syntyi – mutta toisaalta en enää edes muista elämää ilman vauvaa. Kuuden kuukauden rajapyykki on iso asia monestakin syystä, joista yksi on imetys. Nuuskis eli, kasvoi ja pulskistui pelkän äidinmaidon voimalla syntymästään tähän saakka, ja nyt on tullut aika aloittaa kiinteiden ruokien kokeilu. 

Meidän imetystaipaleemme on ollut pääasiassa positiivinen. Imetys alkoi hienosti heti synnytyslaitoksella, ja jatkui samalla lailla kotona. Aluksi se teki kipeää, kun sekä vauva että minä opettelimme vielä imetyksen saloja: vauva harjoitteli imuotetta, minä imetysasentoja. Ensimmäiset viikot ovat pelottavia monesta syystä, ja ainakin tälle ensi-äidille imetys toi mukanaan lisää pelkoja: tuleeko rinnoista oikeasti tarpeeksi maitoa, saako se vauva sieltä mitään irti, jaksaako se imeä tarpeeksi kauan ja tarpeeksi voimakkaasti, onko maitoni riittävän ravinteikasta, kasvaako se nyt varmasti, nouseeko sen paino, onko synnytyslaitoksella menetetty paino kiritty kiinni, pitäisikö tuo nukkuva lapsi nyt herätellä syömään.. vaikka olin tiennyt jo ennen raskaaksi tuloa että haluaisin ehdottomasti imettää, ja toiveissa oli (ja on yhä) imettää pitkään, imetys on aluksi yhtä isoa mysteeriä. Pullosta ruokkiva tietää tarkalleen, kuinka paljon maitoa pulloon on laitettu ja paljonko vauva sitä on juonut ja kuinka monta kertaa. Rintaruokinnan kanssa tilanne on toinen. Nänni katoaa vauvan suuhun, ja posket käyvät – mutta rinnassa ei ikävä kyllä ole mitta-asteikkoa josta näkisi, paljon sitä maitoa on mennyt vauvan vatsaan asti. Järki sanoo että kyllä se maito riittää ja että kyllä naisen keho osaa tämän homman, mutta sydämen pohjalla kivistää pelko omasta riittämättömyydestä. Entä jos sitä maitoa ei vain tulekaan, entä jos vauvani näkee nälkää enkä huomaa?

Pikkuhiljaa usko omaan kehoon kasvoi – ja niin kasvoi vauvakin, hienosti ja ihan oikeaa tahtia. Imetys ei kuitenkaan muuttunut huolettomaksi – kun syntymäpainoon oli päästy, alkoivat tiheän imun kaudet. Toki olin lukenut niistä ja olin osannut odottaa aikoja jolloin vauva kirjaimellisesti asuisi rinnalla, mutten kuitenkaan ollut täysin tajunnut, mitä se käytännössä tarkoitti. Vauva ihan oikeasti ASUI rinnalla. Nukkui, valvoi, itki, hymyili, ääntelehti, pissasi, kakkasi – rinnalla. Ei suostunut olemaan missään muualla. Vietti kirjaimellisesti tuntikausia tissi suussa, ja sai raivarit jos rinnan yritti viedä pois. Tuntui siltä etten saanut käydä suihkussa tai edes vessassa rauhassa, ilman että oven takana odotti naama punaisena huutava vauva hermostuneen isän sylissä. Sohvaan jäi painauma takapuolesta, lihaksia särki, pakarat puutuivat, nänneistä katosi tunto. Päivät vierivät, viikot kuluivat – ja vauva vain imi ja imi ja imi. Tankkasin vettä minkä kerkesin, mutta tuntui etten millään pysyisi vauvan perässä. Söin vauva sylissä, ja päivän päätteeksi nypin ruoan murusia Nuuskiksen mustasta tukasta – olen melko varma, että kaveri on varmaankin saanut vahinkomaistiaisen kiinteitä kerran jos toisenkin, kun olen epähuomiossa pudotellut ruokaa imevän vauvan päälle. Puoliso oli onneksi tukeva, ja kantoi sohvannurkan imetyslinnakkeeseen vettä, ruokaa, mehua, kaukosäätimen, mitä milloinkin kaipasin. Mietin tuolloin monta kertaa, että jos kumppani ei olisi tukenut imetystä täysillä ja ei olisi ollut niin kärsivällinen ja kannustava, en tiedä olisinko jaksanut täysimettää kuutta kuukautta. 

Se on ehkä se juttu imetyksessä, mihin en osannut valmistautua: Että silloinkin kun kaikki menee tosi hienosti, kun kaikki sujuu ja onnistuu ilman suurempia mutkia ja vaikeuksia, silloinkin kun vauva osaa homman ja äitikin oppii oman roolinsa, silloinkin kun kaikki menee juuri niin kuin pitääkin.. Imetys on silti hetkittäin ihan hirvittävän vaikeaa, raskasta ja joskus jopa kamalaa. Olin yrittänyt varautua vaikeuksiin ja haasteisiin, ongelmiin ja sudenkuoppiin, mutta olin kai kuvitellut että sitten jos ja kun imetys alkaisi sujumaan, se olisi yhtä autuasta silmiin tuijottelua keinutuolissa kiikkuen, vauva käsivarsilla ja äidillä hentoinen hymy huulilla. WRONG! Kun hormonit heittävät häränpyllyä, yöt kuluvat siirrellessä vauvaa tissiltä toiselle ja päivätkin tuntuvat loputtomalta imetysmaratonilta, siitä on nopeasti seesteisyys ja autuus kaukana. Kaiken muun lisäksi peiliin katsoessa vartalokaan ei näytä tutulta eikä omalta, ja peilikuvaa tuijottaessa sitä miettii miltä nuo jättimäiset roikkuvat rinnat joskus näyttivät (ja millä korkeudella ne olivat..) ja kiroaa mielessään että ei tullut ikuistettua ennen vauvaa-tissejä valokuvin. Mieleen hiipii myös kauhunsekainen ajatus siitä, miltä rinnat mahtavat näyttää kun niillä on imetetty kaksi, kenties kolme lasta.. mutta sitä on ehkä parempi olla miettimättä vielä tässä vaiheessa. Otetaan yksi imuttelija kerrallaan.

Mutta onhan imetyksellä se toinenkin puoli. On tietysti kaikki tieteellisesti todistetut imetyksen edut vauvalle, ja myös äidille: äidinmaito on vauvalle parasta ravintoa, ja suojelee häntä monilta sairauksilta ja taudeilta. Imetys pienentää esimerkiksi rintasyövän ja munasarjasyövän riskiä. Imetyksellä on kiistattomia terveyshyötyjä sekä vauvalle että äidille – mutta sen lisäksi imetykseen liittyy jotain sellaista, mitä ei tieteellisillä tutkimuksilla, faktoilla, numeroilla ja tilastoilla voi selittää. Imetys ei aina ole seesteistä ja autuasta, se ei aina tunnu hyvältä, se ei ole aina helppoa, ja joskus se on erittäin vaikeaa ja raskasta – mutta kun lapsi on rinnalla, iho ihossa kiinni, pienet posket liikkuen sisään ja ulos, sisään ja ulos, silmät nautinnosta suljettuina, keho rentona, pumpseat sormet painellen rintaa kuin tassuillaan leipova kissa, mikään maailmassa ei tunnu aidommalta ja kauniimmalta. Kun hampaiden tuloa itkevä vauva löytää lohdun ja helpotuksen rinnalta, mikään maailmassa ei tunnu tärkeämmältä. Kun pelästynyt vauva hakee turvaa rinnalta, mikään ei tunnu suuremmalta luottamuksen osoitukselta. Kun leikkisä vauva kuikuilee rinnan kaaren alta ylös virnistäen, äidinmaito suupielistä valuen, äidin sydän räjähtää ilosta miljooniksi palasiksi. Ja kun pienestä vauvasta kasvaa päivä päivältä isompi, kun reisiin ilmestyy makkaroita makkaroiden päälle ja vauva kasvaa ja kukoistaa äidinmaidolla, äidin sydän pakahtuu ylpeydestä. Tällaisen asioiden takia sitä jaksaa jatkaa – päivä kerrallaan, hetkessä eläen, vauvan kanssa rinta rinnan. Iltaisin pitkän ja raskaan päivän päätteeksi, sängyllä rinnalla nukkuvaa vauvaa katsellessa silittelen hänen poskeaan ja untuvaisia hiuksiaan, kuuntelen pientä imuääntä, seuraan poskien rauhallista liikettä ja mietin itsekseni: kukaan muu ei koskaan tule tarvitsemaan minua yhtä paljon kuin tämä pieni lapsi, tässä ja nyt. Missä muualla minun muka tarvisi olla, enemmän kuin tässä? Nämä hetket katoavat, ne karkaavat käsistä ja häviävät kuluviin viikkoihin ja kuukausiin, kunnes liian pian vauva ei enää tule rinnalle yhtä usein, hakee lohtunsa kenties jostain muualta, ei ehkä olekaan enää vauva. En tiedä kauan meidän imetystaipaleemme vielä jatkuu, mutta toivon että ainakin yhtä kauan kuin se on tähän mennessä kestänyt – mutta sen tiedän, että päivät ovat lyhyitä ja imetinpä kuukauden tai vuoden, se on lopulta häviävän pieni aika elämästäni. Katson vauvaa ja mietin: kaikista haasteista huolimatta, onhan tämä silti aika mielettömän ihanaa.

Kestipä Sinun imetystaipaleesi päivän, viikon, kuukauden, puoli vuotta tai vuosia, muista sinä Upea Äiti aina tämä: Sinä olet lapsellesi paljon enemmän kuin ravintoa – sinä olet hänelle ihan koko elämä ja universumi. Eikä mikään maailmassa ole tärkeämpää. 

*** Imetys ei ole helppoa, ja aina sille ei ole tarjolla tarpeeksi tukea jotta äiti ja vauva saisivat imetystaipaleen onnistuneeseen alkuun. Kenenkään imetyksen ei pitäisi loppua tuen, tiedon ja avun puutteen takia. Tiesithän, että Suomessa toimii mahtava Imetyksen Tuki RY, jonka kautta voi hakea apua ja tukea imetykseen ihan koska tahansa. Imetystukipuhelimeen voi soittaa ja pyytää apua koulutetuilta tukiäideiltä, ja Facebookin suljetussa ryhmässä voi keskustella, jakaa tunteita ja kokemuksia ja pyytää apua ja vertaistukea. Myös sairaaloiden ja neuvoloiden kuuluu antaa tukea imetykseen. Jokainen äiti on kykenevä tarjoamaan lapselleen lohtua, rakkautta, turvaa ja lämpöä myös muillta tavoin, ja jokainen perhe ja äiti tekee omat valintansa sen suhteen, millä tavalla haluaa vauvansa ruokkia – ja näitä valintoja tulee kunnioittaa – mutta jokaisen imetykseen tähtäävän äidin tulisi saada tarvitsemansa tuki imetyksen aloittamiselle ja jatkamiselle.