Elämästä ja Identiteetistä

Huppista – muutama kuukausi on vierähtänyt sitten viimeisimmän blogipostauksen.. Niin siinä käy kun pyöräyttää lapsen, yhtäkkiä aika ei riitäkään enää mihinkään! Naureskellen muistelen raskausaikaisia suunnitelmiani siitä, kuinka ”äitiyslomalla” ollessani tekisin kaikenlaista hyödyllistä vauvan elossa pitämisen lisäksi – lukisin kauheasti kirjoja, kirjoittelisin blogeja ja artikkeleita tasaisella tahdilla, aloittaisin kaikenlaisia harrastuksia vauvan kanssa ja ilman, kävisin äiti-vauva-treffeillä ja -joogassa ja puistolenkeillä, kenties aloittaisin vaikka tohtoriopinnot siinä sivussa.. Muahahaha!

Vauvan synnyttyä ensimmäisten kahden kuukauden aikana kävin suihkussa silloin, kun tukkani oli ehtinyt kuivua nutturalla ollessaan. Se tarkoitti, että edellisestä suihkusta oli liian kauan – jos nutturalla ollut pitkä paksu tukkani oli ehtinyt kokonaan kuivua. Nutturan keskeltä saattoi satunnaisesti löytyä myös rastan alku jos toinenkin, mutta ei siitä sen enempää. Vauvan synnyttyä sohvaan jäi painauma pakaroistani, sillä tiheän imun kaudet tarkoittivat tuntikausien imetysmaratoneja. Vauvan synnyttyä ainoat kirjat ja blogit joita luin olivat vauvakirjoja ja -blogeja, joista yritin etsiä vastauksia loputtomaan kysymystulvaan jolle ei vieläkään ole tullut loppua: Onko normaalia että vauva ääntelee noin? Onko normaalia että se syö näin usein/harvoin/paljon/vähän/oudossa asennossa/istuen/makuultaan? Onko normaalia että se hengittää noin? Onko normaalia että se ei nuku/nukkuu noin paljon/nukkuu lyhyissä pätkissä/nukkuu pitkissä pätkissä/nukkuu vain sylissä/ei nukahda syliin? Veikkaan että suurin osa lauseista joita päästin suustani erityisesti ensimmäisten kahden kuukauden aikana alkoivat sanoilla ’onko normaalia…’ – ja aika usein teen sitä yhä. Äitiys on pelottavaa – se on ihanaa, ihmeellistä, upeaa, kaunista – mutta ennen kaikkea pelottavaa, varmaankin erityisesti ensimmäisellä kerralla. ”Normaali” loppuu siihen hetkeen kun vauva laitetaan käsivarsille – tai ainakin se entinen normaali. Tilalle tulee toki uusi normaali, mutta sen muodostumisessa menee aikaa, ja muutamien viikkojen ja kuukausien ajan elämä on kaikkea paitsi normaalia. Kaikki on heikun keikun, tai ainakin vinksin vonksin!

fullsizerender_1-small_0.jpg

Entinen identiteetti on myös historiaa sillä hetkellä kun yhdestä tulee fyysisesti kaksi – ja pariskunnasta tuleekin kolmikunta. Naisten oikeus-aktiivina ja feministinä olen hokenut muille ja itselleni kyllästymiseen saakka kuinka äitiyden ei tule vallata kaikkea, kuinka naisten tulee saada olla naisia ja vaimoja ja ammattilaisia äitiyden ohella – mutta sehän onkin helpommin sanottu kuin tehty. Siirryimme puolisoni kanssa saumattomasti puhumaan toisistamme äitinä ja isänä. Kun soitan hänelle, kysyn ”when’s daddy coming home?”, ja kotiin tullessaan mies kysyy ”how’s mama doing?”. Mama ja daddy, äiti ja isä. Kun tapaan ystäviäni joilla ei ole lapsia, hoen itselleni että ”muista nyt kysyä miten sillä menee, älä puhu vaan vauvasta!” – ja kolme tuntia myöhemmin kotiin kävellessäni tajuan, että koko lounaan aikana ei muusta puhuttu kuin vauvasta, miten se on oppinut jokeltelemaan uudella tavalla, katso miten se tarttuu lusikkaan, näetkö kuinka hienosti se seuraa katseella, huomasitko kuinka ihanat makkarareidet sille on kasvanut. Mietin, kysyinkö tai kuulinko sanaakaan ystävän elämästä – en kysynyt, ja jos kertoi, en kuunnellut. Vauva varmaan teki jotain ihanaa sillä hetkellä. Tai ehkä puklasi lounaspöytään. Kiinnostako ystäviäni niin paljon? En tiedä, mutta kohteliaasti kuuntelevat ja hymyilevät vauvan touhotuksille – sen tiedän, että minua kyllä ihan aikuisten oikeasti kiinnostaa yhä heidän elämänsä, ihan yhtä paljon kuin ennenkin – mutta vauva-arjessa joskus unohtuu, että on muunkinlaista arkea, vauvattomia päiviä ja öitä, ajatuksia joiden keskiössä ei ole tuo pieni ihmeellinen olento. 

Vauvani, ihana pieni iloinen Nuuskis-lapsemme, on nyt hieman yli viiden kuukauden ikäinen, ja suurimman osan ajasta en halua ajatella, tuntea, nähdä, kuunnella, haistaa tai koskettaa muuta kuin häntä. Elän ihanassa vauvakuplassa, jonka sisällä olemme minä, vauva ja isä-otus, eikä muita tarvita. Kiinnostuneet lasketaan vierailemaan hetkeksi, mutta vain hetkeksi – vauva-arkemme on yhä jotenkin pyhää ja salaista, ja pelkään sen loppuvan ja rikkoutuvan helposti ja koska tahansa. On kuitenkin päiviä, jolloin uuden ja vanhan identiteetin yhteen tuominen tuntuu mahdottomalta. Olen uusi äiti-minä, ja entinen ei-äiti-minä tuntuu vieraalta ihmiseltä, sellaiselta ystävältä jonka joskus tunsi todella hyvin, mutta jonka kanssa ei vain pitänyt yhteyttä ja josta pikkuhiljaa tuli vieras. On hetkiä jolloin koen, että minun pitäisi kaivata ulos vauva-kuplasta enemmän, hetkiä jolloin koen että pitäisi pyrkiä näyttämään että olen minä muutakin kuin tämä äiti-ihminen, en ole kadonnut minnekään, tässä minä olen. Identiteettikriisiä vahvistaa se, että vain reilu viikko sitten seisoin Brooklynin oikeustalon oikeussalissa, ja oikea käsi kohotettuna vannoin valan jonka kautta minusta tuli virallisesti Amerikan kansalainen. Säilytin kyllä Suomen kansalaisuuden, mutta nyt olen myös amerikkalainen – ainakin paperilla. En ole vielä edes ehtinyt aloittaa tämän asian prosessointia, tässä äitiyteen tutustumisessa on toistaiseksi riittänyt tarpeeksi tekemistä. Tämäkö minä nyt siis olen, suomalais-amerikkalainen äiti? Kuka tämä ihminen on?

Joskus tuntuu, että en tiedä. On hetkiä jolloin kadotan itseni jonnekin äitiyden, kansalaisuuksien, ammatti-intohimojen, salaisten haaveiden ja puhumattomien pelkojen keskelle – ja itkevää vauvaa tuntikausia hyssytellessä on helppo kokea, että tässäkö minä nyt olen, tukka nutturalla yöpaita päällä kolmelta iltapäivällä, olkapäällä puklua ja otsalla hikeä, jokaisessa paidassa rintamaitotahra. Peilistä tuijottaa takaisin vieras, lapsi sylissä on vieras, yhtäkkiä koko elämä on vieras..

..paitsi ettei se ole. Tämähän minä olen, tämä ihminen – tämä rakastava, imettävä, univajeinen, sekava, hajamielinen, hetkittäin neuroottinen, määrätietoinen äiti-ihminen, takkurastoja hiuksissa, pukluliina olalla, oma vauva kainalossa, samat intohimot ja unelmat taka-taskussa kuin aina ennenkin. Identiteettikriisi jatkuu ja varmaan tulee olemaan osa arkea vielä pitkään, kenties aina, mutta kukapa meistä ei näiden asioiden kanssa painiskelisi. Ainakin niistä voi ammentaa kirjoittamisen aihetta maailman tappiin saakka. Äitiyttä ei voi laittaa pois päältä – enkä haluaisikaan – ja se menee kaiken muun edelle nyt ja aina.. mutta pikkuhiljaa, vauvan tahdissa ja omassa tahdissa, kuplan ulkopuolinen elämäkin alkaa taas kiinnostaa. Nyt, vielä vähän pidempään, vielä jonkin aikaa, annan itseni kuitenkin nauttia kuplastani – ulkomaailma odottaa eikä katoa minnekään.

Tämän sekavan tajunnan virran saattelemana palauttelen blogin takaisin elävien kirjoihin!

 

 

 

Puheenaiheet Lapset Vanhemmuus Ajattelin tänään

Äiti..En halua olla enää raskaana.

Me olimme miehen kanssa onnekkaita – raskaaksi tuleminen tapahtui kertayrityksestä. Vaikka järjellä ajateltuna olin totta kai tietoinen siitä, että näin voisi tapahtua, että ei siihen biologisesti tarvita kuin se yksi kerta, olin kuitenkin henkisesti enemmän varautunut siihen että raskaaksi tuleminen saattaisi kestää useita kuukausia. En jotenkin edes harkinnut tai ajatellut sitä mahdollisuutta, että se saattaisikin onnistua kertayrityksestä.

Kun testi näytti plussaa, olin totta kai riemuissani – yllättynyt ja pöllämystynyt, mutta riemuissani. Hyppäsin ulos vessasta raskaustestitikkua heiluttaen ja kiljuin telkkaria katselevalle miehelle ”It’s positive, it’s positive! We’re pregnant!!” Mies ei meinannut ensin uskoa ja oli varma, että vitsailin (se vasta olisi ollut osoitus huonosta huumorintajusta..) – mutta nähtyään ilmeeni ja kasvoni tajusi kyllä heti, että ei siinä ollut mistään vitsistä kyse. Tuijotimme ja kääntelimme digitaalista raskaustestiä, jonka näytössä lukivat selkeästi seuraavat sanat:

Pregnant. 1-2 weeks.

img_1682.jpg

Ensin halusin kertoa kaikille. Halusin soittaa omalle perheelle, ja sitten miehen perheelle, ja sitten kaikille kavereille ja tuttaville ja kaukaisille sukulaisille ja serkun kummin kaimoille ja vanhoille vaihto-oppilaskavereille kymmenen vuoden takaa. Halusin tehdä raskaudesta todellisempaa, konkreettisempaa. Testi sanoi että olin raskaana, ja samoin sanoivat ne seuraavat 4-6 testiä jotka tein varmuuden vuoksi seuraavien 24 tunnin aikana. Jokaisen kohdalla kaksi viivaa, plussa ja/tai ”pregnant”-teksti ilmestyivät näyttöön hetkessä, voimakkaina, ilman mitään haaleuden tai epäröinnin merkkejä. Siellä se nyt sitten oli – nuppineulan päätä pienempi ihmisen alku, jossain minun kehoni syvyyksissä. Halusin kertoa koko maailmalle, jotta raskaudesta tulisi aidompaa, todellisempaa – ja muutaman päivän sisällä jaoimmekin uutisemme perheiden sekä läheisten ystävien kanssa. Muistan elävästi, kuinka matkustin New Yorkin metrossa töihin keskellä suurkaupungin kaoottista aamuruuhkaa, ja mietin itsekseni kuinka uskomatonta se on, että minun kehoni sisällä juuri sillä hetkellä kasvoi uusi elämä, ihan ihkauusi ihminen – eikä kukaan ympärilläni tiennyt siitä. Tuntui mielettömältä ajatella, että kehossani tapahtui jotain niin suurta ja ihmeellistä, mutta se ei mitenkään näkynyt päälle päin, ulkoisesti mikään ei ollut erilaista. Mikään ei muuttunut – ja samalla kaikki oli muuttunut.

Ja sitten innostus muuttuikin paniikiksi. Yhtäkkiä tuntuikin siltä, että olimme tehneet kamalan virheen, että raskaaksi hankkiutuminen oli typerin idea ikinä. En vieläkään tiedä, mistä ja miksi nämä tunteet tulivat – raskaus ei ollut vahinko, ja olimme suunnitelleet ja puhuneet tästä jo pidemmän aikaa. Olemme olleet yhdessä vuosia, naimisissakin jo kolmatta vuotta. Elämässä oli kaikki hyvin, ja kertaakaan en ole edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että en haluaisikaan lapsia. Olen ollut äiti-hahmo nuoresta pitäen, ja Nykissä lempinimeksi ystävien keskuudessa muodostui Em-Mama. Silti, ihan tyhjästä, pelko ja paniikki iskivät. En halunnutkaan olla raskaana – vaikka kuinka yritin olla iloinen ja positiivinen, en pystynyt, ainakaan kotona piilossa muilta. Purin pahaa oloa aviomiehelle, joka yritti kovasti ymmärtää ja auttaa, mutta ei osannut. Ystäville sanoin, että kaikki on hyvin, että olin onnellisempi kuin koskaan. Miehen lisäksi ainoa henkilö kelle rehellisesti uskalsin puhua tunteistani oli oma äitini. Olin Suomessa käymässä alkuvuodesta, kun raskaus oli vielä ihan alkuvaiheilla. Ajoin autoa kohti lapsuuden kotiani, ja äiti istui vieressä etupenkillä. Puhuin ahdistuksestani ja paniikistani, siitä kuinka en ymmärtänyt mistä ja miksi nämä tunteet tulivat, kuinka koin olevani huono äiti jo nyt – kun kohdussani oli hädin tuskin kuukauden ikäinen sikiö – ja kuinka minussa oli varmasti jotain vialla. Kenellekään muulle en ollut sitä sanonut, mutta äidilleni kerroin mitä olin miettinyt monta kertaa: En halua olla enää raskaana.

 

En tiedä mitä oikeastaan tarkoitin. En koskaan harkinnut aborttia, vaikka puolustan naisten oikeutta raskauden keskeytykseen henkeen ja vereen. En miettinyt tai harkinnut oman raskauteni keskeyttämistä – mutta en myöskään halunnut olla raskaana. Tunsin kamalaa syyllisyyttä ajatuksistani ja tuntemuksistani, koin olevani huono äiti, huono nainen, huono vaimo, huono ihminen. Raskaussivustot ja blogit ovat täynnä raskauden autuutta ja ihanuutta – negatiivisista asioista puhutaan, mutta usein fyysisten oireiden, kuten aamupahoinvoinnin muodossa. Tuntui, että vahinkoraskauden kohdalla on sallittua kokea pakokauhua ja katumusta ja hämmennystä, mutta koska meidän raskautemme oli suunniteltu, tarkoitettu – haluttu – minun ei pitäisi tuntea näin.

..Ja sitten, viikkojen kuluessa, tunteetkin muuttuivat. Miljoona kertaa. Pakokauhusta riemuun ja ilosta kauhuun, positiivisesta itkusta paniikki-itkuun ja kaikkeen siltä väliltä. Kuvittelin itse, että en ollut hormonaalinen raskauden alussa.. mutta näin jälkikäteen ajateltuna, saatoin olla väärässä. Olipa kyse hormoneista tai ei, pelko ja pakokauhu väistyivät pikkuhiljaa – ja tilalle tuli ihan aito riemu ja onni. Ja ne tunteet pysyivät. Olin raskaana, ja olin ihan aidosti ja vilpittömästi onnellinen siitä että olin raskaana.

photo2_1.jpg

Elämän luominen on aika mielettömän upeaa ja ihanaa – mutta myös kauhistuttavaa ja kamalaa ja pelottavaa ja ahdistavaa. Niistä negatiivisista tunteista puhuminen on vaikeaa, koska tuntuu siltä että niin ei saisi tuntea. Että pitäisi vain loistaa ja iloita ja olla onnellinen ja hehkuva. Mutta vaikeneminen ei ehkä olekaan aina kultaa. On parempi puhua pelottavistakin tunteista, ehkä vain muutamalle läheisimmälle. Puolisolle, omalle vanhemmalle, parhaalle kaverille. Kertoa, että tänään ahdistaa. Että haluttukin raskaus voi olla ahdistava ja pelottava, että toivottukin lapsi voi hetkittäin kaduttaa – eikä se tee kenestäkään huonoa äitiä, naista tai ihmistä. 

Viimeiset kuukaudet ovat lentäneet siivillä, ja raskaus on jo yli puolen välin. Suurin osa näistä 22 viikosta ovat olleet täynnä ihanaa jännitystä ja ihmetystä kasvavan mahan äärellä. Vauvan liikkeet ovat alkaneet tuntua, ja raskaudesta on tullut konkreettisempaa ja aidompaa. Olemme pikkuhiljaa alkaneet ymmärtää ja uskoa, että muutaman kuukauden päästä meitä onkin täällä kolme – ja se on yhä pelottavaa, mutta samalla niin kovin ihmeellistä ja ihanaa. Oletan, että tällaista elämä tulee olemaan tästä eteen päin, tunteiden vuoristorataa riemusta kauhuun ja pelosta iloon. Sitähän se vanhemmuus kuulemma on. 

En malta odottaa <3

 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli