Huppista – muutama kuukausi on vierähtänyt sitten viimeisimmän blogipostauksen.. Niin siinä käy kun pyöräyttää lapsen, yhtäkkiä aika ei riitäkään enää mihinkään! Naureskellen muistelen raskausaikaisia suunnitelmiani siitä, kuinka ”äitiyslomalla” ollessani tekisin kaikenlaista hyödyllistä vauvan elossa pitämisen lisäksi – lukisin kauheasti kirjoja, kirjoittelisin blogeja ja artikkeleita tasaisella tahdilla, aloittaisin kaikenlaisia harrastuksia vauvan kanssa ja ilman, kävisin äiti-vauva-treffeillä ja -joogassa ja puistolenkeillä, kenties aloittaisin vaikka tohtoriopinnot siinä sivussa.. Muahahaha!

Vauvan synnyttyä ensimmäisten kahden kuukauden aikana kävin suihkussa silloin, kun tukkani oli ehtinyt kuivua nutturalla ollessaan. Se tarkoitti, että edellisestä suihkusta oli liian kauan – jos nutturalla ollut pitkä paksu tukkani oli ehtinyt kokonaan kuivua. Nutturan keskeltä saattoi satunnaisesti löytyä myös rastan alku jos toinenkin, mutta ei siitä sen enempää. Vauvan synnyttyä sohvaan jäi painauma pakaroistani, sillä tiheän imun kaudet tarkoittivat tuntikausien imetysmaratoneja. Vauvan synnyttyä ainoat kirjat ja blogit joita luin olivat vauvakirjoja ja -blogeja, joista yritin etsiä vastauksia loputtomaan kysymystulvaan jolle ei vieläkään ole tullut loppua: Onko normaalia että vauva ääntelee noin? Onko normaalia että se syö näin usein/harvoin/paljon/vähän/oudossa asennossa/istuen/makuultaan? Onko normaalia että se hengittää noin? Onko normaalia että se ei nuku/nukkuu noin paljon/nukkuu lyhyissä pätkissä/nukkuu pitkissä pätkissä/nukkuu vain sylissä/ei nukahda syliin? Veikkaan että suurin osa lauseista joita päästin suustani erityisesti ensimmäisten kahden kuukauden aikana alkoivat sanoilla ’onko normaalia…’ – ja aika usein teen sitä yhä. Äitiys on pelottavaa – se on ihanaa, ihmeellistä, upeaa, kaunista – mutta ennen kaikkea pelottavaa, varmaankin erityisesti ensimmäisellä kerralla. ”Normaali” loppuu siihen hetkeen kun vauva laitetaan käsivarsille – tai ainakin se entinen normaali. Tilalle tulee toki uusi normaali, mutta sen muodostumisessa menee aikaa, ja muutamien viikkojen ja kuukausien ajan elämä on kaikkea paitsi normaalia. Kaikki on heikun keikun, tai ainakin vinksin vonksin!

Entinen identiteetti on myös historiaa sillä hetkellä kun yhdestä tulee fyysisesti kaksi – ja pariskunnasta tuleekin kolmikunta. Naisten oikeus-aktiivina ja feministinä olen hokenut muille ja itselleni kyllästymiseen saakka kuinka äitiyden ei tule vallata kaikkea, kuinka naisten tulee saada olla naisia ja vaimoja ja ammattilaisia äitiyden ohella – mutta sehän onkin helpommin sanottu kuin tehty. Siirryimme puolisoni kanssa saumattomasti puhumaan toisistamme äitinä ja isänä. Kun soitan hänelle, kysyn ”when’s daddy coming home?”, ja kotiin tullessaan mies kysyy ”how’s mama doing?”. Mama ja daddy, äiti ja isä. Kun tapaan ystäviäni joilla ei ole lapsia, hoen itselleni että ”muista nyt kysyä miten sillä menee, älä puhu vaan vauvasta!” – ja kolme tuntia myöhemmin kotiin kävellessäni tajuan, että koko lounaan aikana ei muusta puhuttu kuin vauvasta, miten se on oppinut jokeltelemaan uudella tavalla, katso miten se tarttuu lusikkaan, näetkö kuinka hienosti se seuraa katseella, huomasitko kuinka ihanat makkarareidet sille on kasvanut. Mietin, kysyinkö tai kuulinko sanaakaan ystävän elämästä – en kysynyt, ja jos kertoi, en kuunnellut. Vauva varmaan teki jotain ihanaa sillä hetkellä. Tai ehkä puklasi lounaspöytään. Kiinnostako ystäviäni niin paljon? En tiedä, mutta kohteliaasti kuuntelevat ja hymyilevät vauvan touhotuksille – sen tiedän, että minua kyllä ihan aikuisten oikeasti kiinnostaa yhä heidän elämänsä, ihan yhtä paljon kuin ennenkin – mutta vauva-arjessa joskus unohtuu, että on muunkinlaista arkea, vauvattomia päiviä ja öitä, ajatuksia joiden keskiössä ei ole tuo pieni ihmeellinen olento. 

Vauvani, ihana pieni iloinen Nuuskis-lapsemme, on nyt hieman yli viiden kuukauden ikäinen, ja suurimman osan ajasta en halua ajatella, tuntea, nähdä, kuunnella, haistaa tai koskettaa muuta kuin häntä. Elän ihanassa vauvakuplassa, jonka sisällä olemme minä, vauva ja isä-otus, eikä muita tarvita. Kiinnostuneet lasketaan vierailemaan hetkeksi, mutta vain hetkeksi – vauva-arkemme on yhä jotenkin pyhää ja salaista, ja pelkään sen loppuvan ja rikkoutuvan helposti ja koska tahansa. On kuitenkin päiviä, jolloin uuden ja vanhan identiteetin yhteen tuominen tuntuu mahdottomalta. Olen uusi äiti-minä, ja entinen ei-äiti-minä tuntuu vieraalta ihmiseltä, sellaiselta ystävältä jonka joskus tunsi todella hyvin, mutta jonka kanssa ei vain pitänyt yhteyttä ja josta pikkuhiljaa tuli vieras. On hetkiä jolloin koen, että minun pitäisi kaivata ulos vauva-kuplasta enemmän, hetkiä jolloin koen että pitäisi pyrkiä näyttämään että olen minä muutakin kuin tämä äiti-ihminen, en ole kadonnut minnekään, tässä minä olen. Identiteettikriisiä vahvistaa se, että vain reilu viikko sitten seisoin Brooklynin oikeustalon oikeussalissa, ja oikea käsi kohotettuna vannoin valan jonka kautta minusta tuli virallisesti Amerikan kansalainen. Säilytin kyllä Suomen kansalaisuuden, mutta nyt olen myös amerikkalainen – ainakin paperilla. En ole vielä edes ehtinyt aloittaa tämän asian prosessointia, tässä äitiyteen tutustumisessa on toistaiseksi riittänyt tarpeeksi tekemistä. Tämäkö minä nyt siis olen, suomalais-amerikkalainen äiti? Kuka tämä ihminen on?

Joskus tuntuu, että en tiedä. On hetkiä jolloin kadotan itseni jonnekin äitiyden, kansalaisuuksien, ammatti-intohimojen, salaisten haaveiden ja puhumattomien pelkojen keskelle – ja itkevää vauvaa tuntikausia hyssytellessä on helppo kokea, että tässäkö minä nyt olen, tukka nutturalla yöpaita päällä kolmelta iltapäivällä, olkapäällä puklua ja otsalla hikeä, jokaisessa paidassa rintamaitotahra. Peilistä tuijottaa takaisin vieras, lapsi sylissä on vieras, yhtäkkiä koko elämä on vieras..

..paitsi ettei se ole. Tämähän minä olen, tämä ihminen – tämä rakastava, imettävä, univajeinen, sekava, hajamielinen, hetkittäin neuroottinen, määrätietoinen äiti-ihminen, takkurastoja hiuksissa, pukluliina olalla, oma vauva kainalossa, samat intohimot ja unelmat taka-taskussa kuin aina ennenkin. Identiteettikriisi jatkuu ja varmaan tulee olemaan osa arkea vielä pitkään, kenties aina, mutta kukapa meistä ei näiden asioiden kanssa painiskelisi. Ainakin niistä voi ammentaa kirjoittamisen aihetta maailman tappiin saakka. Äitiyttä ei voi laittaa pois päältä – enkä haluaisikaan – ja se menee kaiken muun edelle nyt ja aina.. mutta pikkuhiljaa, vauvan tahdissa ja omassa tahdissa, kuplan ulkopuolinen elämäkin alkaa taas kiinnostaa. Nyt, vielä vähän pidempään, vielä jonkin aikaa, annan itseni kuitenkin nauttia kuplastani – ulkomaailma odottaa eikä katoa minnekään.

Tämän sekavan tajunnan virran saattelemana palauttelen blogin takaisin elävien kirjoihin!