Nyt on reilu viikko elämää Tansaniassa takana ja siihen on mahtunut paljon uuden opettelua ja sopeutumista, jonkin verran turhautumista ja ärsyyntymistä, paljon kauniiden maisemien ihastelua ja aimo annos kärsivällisyyden kasvattamista – eli kaikkia niitä asioita jotka yleensä tulevat uuden asuinympäristön ja kulttuurin myötä. 

Ensivaikutelma Tansaniasta on hyvin positiivinen. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita, Arushan kaupunki tuntuu sopivan isolta ollakseen kiinnostava muttei liian suurelta ollakseen pelottava. Olen ajanut autoa lähes joka päivä, ja toistaiseksi olemme selvinneet vahingoitta! Liikenne on toki melko kaoottista ja liikennesäännöt sekä ajokulttuuri hyvin erilaisia kuin vaikka Suomessa, mutta onneksi meillä ei yleensä ole kiire minnekään ja voin ajella ihan kaikessa rauhassa omaan tahtiin. Vaikeinta on yrittää havainnoida kaikkea ympärillä tapahtuvaa – tien laidoilla ja liikenteen lomassa kulkee ihmisiä kävellen, polkupyörillä ja moottoripyörillä, lehmät ja vuohet tallustelevat luontevasti autojen välissä, ja pakettiautominibussit eli Dalla Dallat kurvaisevat tien sivuun poimimaan matkalaisia kyytiin ja kaasuttavat taas takaisin liikenteen sekaan usein ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Silmiä saisi olla ainakin kolminkertainen määrä jotta kaiken ehtisi huomaamaan, mutta olen havainnut että melko pian täällä oppii liikenteessä ennakoimaan muiden käytöstä ja osaa varoa vaaratilanteita ennen kuin ne ehtivät tapahtua. Ainakin toistaiseksi. 

En ole ollut Afrikassa sen jälkeen kun tapasin Jacobin Keniassa melkein 9 vuotta sitten, mutta tämä viikko on palauttanut mieleen monia arkeen kuuluvia asioita ja haasteita joihin täällä on vain totuttava. Yksi on sähkökatkokset. Viimeisen viikon aikana sähköt ovat olleet poikki jossain vaiheessa päivää joka päivä, ja katkoksen kesto on vaihdellut parista tunnista vuorokauteen. Onneksi meillä on kotietu – aviomies on töissä aurinkoenergiayhtiössä, ja löydettyään meille talon asennutti ensimmäisenä tänne aurinkoenergialla toimivan varajärjestelmän, jonka ansiosta meillä toimii muutama valo ja pystymme lataamaan laitteita kuten kännyköitä jonkin verran sähkökatkon aikanakin. Talossa on kaasuliesi, joten sen toimintaan sähkökatkos ei vaikuta, mutta lämmintä vettä ei saa ilman sähköä, jääkaappi ja pakastin menevät tietysti pois päältä ja lopulta aurinkoenergian lataamasta vara-akustakin loppuu tietysti virta jonka jälkeen mitään laitteita ei tietenkään saa ladattua. Tuntuu kuitenkin typerältä valittaa siitä, että kännykkä ei toimi tai läppäristä on akku loppu, kun tietää että että Tansaniassa vain noin 20% väestöstä on kytketty viralliseen sähköverkkoon. Sitä ei tajua miten suuri vaikutus sähköllä on arkeen ja elämään, ennen kuin joutuu pärjäämään jatkuvasti ilman – ja kuten sanottu, meidän tapauksessa kyse on kuitenkin vain pienestä harmista tavalliseen arkeen, toisin kuin niillä miljoonilla jotka elävät jatkuvasti ilman sähköä, kokkaavat avotulella, hengittävät myrkyllistä savua ja auringon laskettua elävät kirjaimellisesti täydessä pimeydessä. Yritän siis olla valittamatta liikaa aiheesta.

Uudessa kaupungissa ovesta ulos lähteminen voi tuntua aluksi pelottavalta, varsinkin nyt kun takapenkillä mukana kulkee pieni lapsi – mutta ajattelin että mitä pidempään odotan, sitä korkeammaksi kynnys lähteä tutkimaan uutta kotikaupunkia nousee. Ensimmäinen hoidettava käytännön asia listallani oli paikallisen lastenlääkärin tapaaminen – halusin selvittää miten hoidamme Tansaniassa asuessamme lapsen perustarkastukset, rokotukset, kehityksen seuraamisen jne – ja tietysti myös selvittää miten toimimme jos ja kun jotain tapahtuu ja/tai lapsi sairastuu. Olimme kyselleet suosituksia täällä pidempään asuneilta lapsiperheiltä, ja lähes kaikki suosittelivat poikkeuksetta samaa lääkäriä. Dr. Swanson on amerikkalainen lastenlääkäri, erikoistunut trooppisiin sairauksiin ja tartuntatauteihin. Hän on asunut perheensä kanssa ympäri Afrikkaa ja Aasiaa, ja Arushassa useita vuosia. Hän tapaa potilaita paikallisessa sairaalassa klinikalla kerran viikossa, ja sen lisäksi kouluttaa täkäläisiä lääkäreitä ja muuta sairaalahenkilökuntaa. Ajan varaaminen hoitui hieman eri tavalla kuin Suomessa tai Amerikassa – meillä oli hänelle puhelinnumero, johon laitoin tekstiviestin ja kerroin että olemme juuri muuttaneet Arushaan ja haluaisimme tavata hänet 14kk lapsemme terveysasioihin liittyen. Dr. Swanson vastasi lähes saman tien viestillä, ja kertoi että meidän pitää ensin mennä sairaalaan rekisteröimään lapsemme jotta saamme hänelle potilasnumeron, jonka jälkeen voin varata hänelle ajan. Hyppäsin Nuuskiksen kanssa autoon, ja Googlen karttapalvelun avulla selvitimme tiemme Arusha Lutheran Medical Center-sairaalalle. Marssin ensimmäiselle luukulle lapsi kantorepussa ja kerroin, että halusin rekisteröidä lapsen jotta saisimme hänelle ajan varattua. Minut ohjattiin seuravalle luukulle – ja siitä seuraavalle luukulle, ja siitä seuraavalle tiskille, josta kerrottiin että itse asiassa minun pitäisi mennä takaisin sille ensimmäiselle luukulle, jossa odotimme noin 15 minuuttia kunnes meille kerrottiin että siellä edellisellä tiskillä oli ymmärretty asiamme väärin ja itse asiassa meitä voidaan auttaa siellä. Tässä vaiheessa kantorepussa hikoileva taapero alkoi olla yhtä tuskastunut kuin äitinsä, mutta puhisten marssin vielä takaisin sille edelliselle tiskille – jossa saimme asian lopulta hoidettua, eikä siinä mennyt kuin kymmenen minuuttia kun lapsen tiedot oli kirjattu koneelle! Koko touhussa siis kesti noin 1.5 h – mutta tunsin siitä huolimatta suurta ylpeyttä siitä, että olimme saaneet näinkin pienen käytännön asian hoidettua. Lapsi sai myös ajan samalle viikolle, vain parin päivän päähän.

Tapasimme Dr. Swansonin torstaina, ja pidimme hänestä kovasti. Osasimme varautua siihen, että emme tuskin pääsisi lääkärin luokse ajallaan – ja niinhän siinä kävi, että vaikka aikamme oli 14:30, pääsimme lääkärin luokse noin kello 16. Sitä ennen piti suorittaa maksu käynnistä, jolle tuli hintaa noin 20 000 Tansanian shillinkiä – eli vajaa 9 euroa. Tuolla hinnalla tapasimme lastenlääkärin joka vietti kanssame lähes tunnin, teki lapsellemme perustarkastuksen, vastasi kymmeniin kysymyksiin joita olin kirjoittanut valmiiksi muistiin (onko mitään myrkyllisiä kasveja jotka olisi hyvä tunnistaa, onko se hirveän vaarallista että lapsi juo kylpyvettä, onko jotain tiettyjä ruokia/ruoka-aineita mitä välttää, mitä lääkkeitä meillä pitäisi olla kotona saatavilla, jne) ja käytti huomattavasti aikaa käydäkseen läpi perusasioita liittyen asumiseen Tansaniassa lapsen kanssa. Niin sanottuja ”perustarkastuksia”, eli Suomen neuvolakäynteihin verrattavia visiittejä, emme oikeastaan täällä tee – koska täällä on aika paljon todella sairaita ja heikkoja lapsia jotka tarvitsevat lääkäriä paljon enemmän kuin meidän perusterve, hyvin ravittu taaperomme. Sovimme että kun tulemme hakemaan tarvittavia rokotteita, ja kun jossain vaiheessa todennäköisesti joudumme käymään lääkärin luona esimerkiksi pitkittyneen vatsataudin, kuumeilun tai muun vastaavan takia, hän tekee samalla perustarkastuksen eli varmistaa että lapsi kasvaa ja kehittyy normaalisti ja ikänsä mukaisesti. Seuraava visiitti onkin jo maaliskuussa, jolloin lapsi saa seuraavat rokotteet – ja lääkäri totesi myös että aina voi soittaa tai tekstata (siis suoraan hänen yksityiseen numeroonsa..) jos tulee kysymyksiä, ja hän kyllä vastaa heti kun ehtii. Aika mahtavaa palvelua yhdeksällä eurolla.

 Maksuikkunalla – hinta ei päätä huimannut.

Sairaalan pihalla odottelemassa lääkärin luo pääsyä

Sairaaloissa, suuremmissa kaupoissa, ravintoloissa ja paikoissa joissa liikkuu paljon ulkomaalaisia löytyy aina englantia puhuvia henkilöitä, mutta swahilin kielen opettelu tulee auttamaan arjen sujumista huomattavasti ja se on ehdottomasti myös tavoitteena. Aiomme aloittaa miehen kanssa swahilin opinnot heti kun olemme saaneet arjen rullaamaan – ja löytäneet lapsenvahdin joka voi tulla satunnaisesti vahtimaan Nuuskista jotta isi ja äiti pääsevät opettelemaan kielioppia. Muutamia perusjuttuja on toki tullut jo opittua, ja jotain oli jäänyt mieleen Kenian ajoiltakin. Yksi ensimmäisiä uusia asioita joita opettelin sanomaan oli Mtoto ni aibu – vauva on ujo. Joka ikinen vastaantuleva nimittäin haluaa napata pulleaposkisen palleromme syliin sen enemmittä puheitta – ja meidän tuntemattomia vierastava taaperomme parahtaa lohduttomaan ja kauhistuneeseen itkuun joka kerta. Pienen lämmittelyn jälkeen hän antaa usein ottaa syliinkin, mutta täkäläiset (sekä  naiset että miehet!) eivät usein jää hirveästi tutustumaan kun jo nappaavat lapsosen kainaloon ja lähtevät kiikuttamaan muille näytille – ja nyt olen oppinut ennakoimaan kyseiset tilanteet, pitämään lapsen hieman etäämmällä ja nyökyttelemään hymyillen samalla kun yritän suurimmaksi osaksi englanniksi ja muutamalla sanalla swahiliksi sepustaa, että lapsosemme ei ihan vielä ole tottunut täkäläiseen ”kylä”-mentaliteettiin lapsenkasvatuksen suhteen. 

Muuten olemme kaikki sopeutuneet toistaiseksi mainiosti. Arki on lähtenyt hiljalleen rullaamaan, ja olen tutustunut muutamiin muihin äiteihin ja Nuuskis on siinä samalla saanut muutamia leikkitovereita. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että muutto tänne oli meidän perheelle oikein mainio päätös – ja on myönnettävä, että viihtymiseemme vaikuttaa myös paljon melko täydellinen ilmasto sekä nämä aivan uskomattoman upeat maisemat. Tervetuloa kylään!

Näissä maisemissa on helppo hymyillä! Olemme miehen työpaikan katolla – taustalla näkyy Mount Meru-vuori.