Naisten ja lasten säästötalkoot

Ilmeisesti hallituksemme ei tyydy kohdistamaan leikkauksia vähätuloisiin ja erityisesti naisiin vain meillä Suomessa, vaan sama ”otetaan ensin naisilta ja lapsilta”-leikkauslinja ulottuu myös kotimaan rajojen ulkopuolelle. Hallitus on täsmentänyt Suomen kehitysapuun suunniteltuja jättimäisiä leikkauksia, jotka vaikuttavat huomattavasti Suomen antamaan rahoitukseen erinäisille YK:n alajärjestöille. Näistä suurimpia leikkauksia tulevat suunnitelmien mukaan kohtaamaan tasa-arvojärjestö UN Women (Suomen rahoitus vuonna 2015 noin 14 miljoonaa euroa, suunniteltu rahoitus ensi vuodelle 10 miljoonaa euroa), väestörahasto UNFPA (Suomen rahoitus vuonna 2015 noin 33 miljoonaa euroa, suunniteltu rahoitus ensi vuodelle 15-18 miljoonaa euroa) – ja lastenjärjestö UNICEF (Suomen rahoitus vuonna 2015 noin 20 miljoonaa euroa, suunniteltu avustus ensi vuodelle 5-6 miljoonaa euroa). 

Kerrataan:

Kehitysapuun tehtävät järkyttävän suuret leikkaukset kohdistuvat siis suoraan – ei edes välillisesti – nimenomaan naisiin ja lapsiin.

16517476369_008344ac6b_z.jpg

Kehitysyhteistyöjärjestöt ovat vastustaneet näin suuria kehitysavun leikkauksia juuri sen takia, että nämä leikkaukset tulevat vaikuttamaan eniten niihin kaikin köyhimpiin, kaikkein heikompiin, eniten syrjittyihin – jotka, lähes poikkeuksetta, ovat naisia ja lapsia. Mutta kun hallitus päättää leikata Suomen UNICEF:ille antamaa tukea kahdella kolmanneksella, tasa-arvojärjestö UN Women:ille annettua tukea kolmanneksella, ja väestörahasto UNFPA:lle annettua tukea puolella, sanat loppuvat kyllä kesken. Jos se, että leikataan suoraan ja kohdennetusti nimenomaan naisilta ja lapsilta ei ole arvovalinta, niin mikä on? 

Suomen kyseisille YK järjestöille antama tuki on niin sanottua kohdetamatonta rahoitusta (”regular resources”), jolla järjestöt tekevät niiden tärkeitä perustyötä kentällä kehitysmaissa. Tiedän tämän, koska olen itse työskennellyt UNICEFin päämajassa New Yorkissa lähes kolme vuotta. Kohdentamaton rahoitus mahdollistaa esimerkiksi UNICEFin rokotusohjelmat joiden avulla miljoonat lapset kehitysmaissa saavat elintärkeitä rokotteita ja muita lääkkeitä; sen avulla UNFPA voi tehdä elintärkeää työtä esimerkiksi naisten terveyden ja seksuaaliterveyteen liittyvien teemojen parissa; ja UN Women voi jatkaa esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseen keskittyviä projekteja. Suomi on ollut yksi suurimpia rahoittajia kaikille näille kolmelle YK järjestölle, ja näin radikaalit leikkaukset niiden Suomelta saamaan rahoitukseen tulevat heikentämään kyseisten järjestöjen mahdollisuutta jatkaa elintärkeitä projekteja ja maaohjelmia huomattavasti. Kyse ei nyt ole siitä, että leikkausten takia joku joutuu luopumaan vuotuisesta palkankorotuksesta, tai että ei voida palkata uusia työntekijöitä – vaan siitä, että käynnissä olevia maaohjelmia ja projekteja joudutaan supistamaan, kenties lopettamaan. Että rokotteita ei pystytä antamaan niin monille lapsille kuin aiottiin. Että naisille perustettuja turvakoteja ei ehkä pystytä pitämään auki. Että joudutaan irtisanomaan paikallista henkilökuntaa maatoimistoissa. Että joudutaan supistamaan tai sulkemaan klinikoita, jotka tarjoavat naisille terveyspalveluita raskauden aikana, synnytyksissä ja niiden jälkeen.

Tuntuu jokseenkin tekopyhältä puhua siitä, kuinka hätää kärsiviä tulisi ensisijaisesti auttaa heidän kotimaissaan ja samassa hengenvedossa leikata suurin osa hätää kärsiville tarkoitettuja varoja. Haluaisin tietää, millä pyhällä hengellä hallituksemme kuvittelee hädänalaisia heidän kotimaissaan autettavan? Rokotuksia, lääkkeitä, palveluita ja humanitaarista apua kun ei voida loihtia ilmaiseksi ilmasta. 

Kummalliselta tuntuu myös se, että kun yhdellä kädellä on leikattu kehitysyhteistyöjärjestöjen saamaa tukea 114 miljoonasta eurosta 65 miljoonaan euroon, toisella kädellä on annettu 140 miljoonaa valtion rahasto Finnfundille, joka viime vuonna sai rahoitusta 10 miljoonaa. Siis 130 miljoonan euron korotus. Finnfund rahoittaa hankkeita joihin liittyy ”suomalainen intressi”, jotka liittyvät usein esimerkiksi teollisuuteen tai infrastruktuuriin. Tällaiset hankkeet ovat totta kai todella tärkeitä, sillä esimerkiksi puhdas energia ja toimivat tieverkostot vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin kehitysmaissa todella paljon – mutta aurinkoenergiapaneelit eivät suojele lapsia poliolta. Uudet maantiet eivät pidä naisia hengissä, jos sadan kilometrin säteellä ei löydy toimivaa äitiysklinikkaa. Mobiiliteknologia ei estä tulehduksia, jos antibiootteja ei ole saatavilla. Naisille suunnatut mikrolainat eivät yksin muuta naisten asemaa yhteiskunnissa, ellei niiden rinnalla pystytä samalla vetämään hankkeita ja projekteja joiden avulla pyritään lopettamaan naisiin kohdistuva väkivalta ja muuttamaan patriarkaalisia arvoja. Tällaista työtä tekevät UNICEF, UNFPA ja UN Women – ei Finnfund, joka oli toivonut rahoituksensa nostamista 40 miljoonalla, ja sai iloisena yllätyksenä 130 miljoonaa. Jos Finnfund olisi saanut toivomansa korotuksen rahoitukseensa, jäljelle jäävällä noin 100 miljoonalla kehitysyhteistyöjärjestöjen ja YK järjestöjen saama tuki olisi saatu ylläpidettyä tämän vuoden tasolla. 

Vain pari viikkoa sitten New Yorkissa YK:n jäsenmaat päättivät uusista Kestävän Kehityksen Tavoitteista, jotka jatkavat tänä vuonna päätöksen tulleiden Vuosituhattavoitteiden työtä köyhyyden poistamiseksi, ympäristön suojelemiseksi ja maailman ihmisten hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen turvaamiseksi. YK:n huippukokouksessa New Yorkissa puhui myös presidentti Niinistö, joka puheessaan sanoi että jokainen on vastuussa kestävän kehityksen tavoitteista. Niinistö korosti sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisen merkitystä kestävälle kehitykselle, ja erillisessä nimenomaan UN Women-järjestön työhön liittyvässä maailman johtajien kokouksessa korosti Suomen sitoutumista mm. tasa-arvon edistämiseen ja naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseen ja totesi että Suomi, UN Womenin yhtenä suurimmista rahoittajista, pitää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja naisten ja tyttöjen voimaannuttamista yhtenä ulko- ja kehityspolitiikkamme ensisijaisista tavoitteista. Niinistö totesi, että

”Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on varmin tapa vähentää köyhyyttä sekä edistää kattavaa kasvua ja vaurautta. Jotta sukupuolten välistä tasa-arvoa ja naisten oikeuksia koskevat kunnianhimoiset tavoitteet voidaan saavuttaa, on tähän työhön osoitettava riittävästi voimavaroja.”

 

…Missä mahtoivat olla ulkoministeri Timo Soini ja kehitysministeri Lenita Toivakka tämän puheen aikana, ja kuka unohti kertoa tämän hallitukselle? 

 

Kuva: UNICEF Etiopia (Creative commons-lisenssi)

 

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta

Miten mitataan ihmisen arvo?

Seuraan turvapaikkakeskustelua netissä ja televisiossa ja tuskastun. Tuskastun siihen, miten se tuntuu vain junnaavan paikoillaan eikä kukaan sano mitään uutta. Tuskastun sellaisiin ohjelmiin kuten taannoinen A2 Pakolaisilta, jolla oli niin paljon potentiaalia ja mahdollisuus tuoda keskusteluun uusia näkökulmia – mutta sen sijaan katsojille tarjottiin aimoannos myötähäpeää kun TV-kameroiden eteen marssitetulle pakolaisperheelle yritettiin pakkosyöttää puuroa suorassa lähetyksessä ja turvapaikanhakijoita pyydettiin kertomaan miten Suomi ”hyötyy heistä”. Tuskastun rasisteihin jotka huutelevat muka-isänmaallisia sloganeitaan huppujen ja Twitterin anonyymien muna-profiilikuviensa takaa ja yrittävät väittää, että heidän ”oikeutensa” tähän maahan on muka jotenkin verellä ansaittu – vaikka se, että he ovat sattuneet syntymään juuri tähän maahan juuri kantasuomalaisille vanhemmille on seurausta vain ja ainoastaan siitä, että kaksi suomalaista sattui harrastamaan suojaamatonta seksiä. Meistä kukaan kun ei ennen syntymäämme ole erikseen ”ansainnut” syntyä juuri Suomeen, juuri tähän hetkeen kun maamme sattuu olemaan sodaton ja vailla konflikteja. Tässä ei ole kyse suomalaisuudesta tai siitä, miten ”ansaitaan” oikeus kutsua itseään suomalaiseksi – tässä on kyse ihmisyydestä, jota ei tarvitse erikseen ansaita. Ihmiset ovat tasa-arvoisia, ihmisoikeudet universaaleja, eikä meistä kenelläkään ole oikeutta sanoa toiselle, että sinä olet vähemiarvoisempi kuin minä – että sinä olet vähemmän ihminen.

Se ihmisyys näistä keskusteluista jotenkin jää uupumaan, ja nimenomaan turvapaikanhakijoiden ihmisyys. Turvapaikanhakijat ovat joko pyhimyksiä tai pahantekijöitä. Toinen ääripää kuvailee heitä perheensä hylkääviksi pelkureiksi jotka tulevat tänne hyvinvointivaltioon älypuhelimineen parhaimmassa tapauksessa hyväksikäyttämään Suomen etuja ja sosiaaliturvaa, ja pahimmassa tapauksessa perustamaan Suomeen ISIS-soluja (ja tietysti raiskaamaan naisia, tai ainakin ”viemään meidän naiset”, mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan..) – mutta toisaalta turvapaikanhakijoita puolustavat (itseni mukaan lukien) sortuvat joskus myös liioitteluun ja kuvailevat heitä sotaa pakeneviksi, viattomiksi, kärsiviksi ja lähes enkelimäisiksi yli-ihmisiksi, jotka eivät ole koskaan elämässään tehneet mitään pahaa tai väärää, ja jotka ansaitsevat meidän kaikkien täyden sympatian, empatian ja ymmärryksen. Kumpikin ääripää on tietysti suurimmaksi osaksi väärässä, koska jos otetaan yli 10 000 ihmisen joukko mistä tahansa maasta tai kulttuurista, joukkoon varmasti mahtuu sekä erityisen ”huonoja” ja ”hyviä” tyyppejä – mutta suurin osa on kyllä ihan tavallisia ihmisiä.

Ihan tavallisten ihmisten joukkoon mahtuu kaikenlaisia persoonia, mutta tosiasiahan on se, että se on aivan se ja sama minkälaisia tyyppejä sieltä rajan yli tulee. Niille, jotka huutavat turuilla ja toreilla että ”rajat kiinni” ja ”menkää kotiin”, turvapaikanhakijat eivät voi ikinä olla Suomen arvoisia. Se on aivan sama minkälaisen palopuheen pakolainen pitää omasta utiliteetistaan, se ei vaan riitä. Täydellinen turvapaikanhakija olisi yhtäaikaa sodassa kärsinyt, köyhääkin köyhempi mielellään nainen tai lapsi, joka on vihonviimeisillä voimillaan raahautunut yli rajan Torniossa ja joka suurin piirtein Suomen maaperää suudellen julistaa kiitollisuuttaan suomalaiselle yhteiskunnalle – eikä aikanaan puolella sanallakaan valita mistään koskaan – mutta köyhyydestään ja kouluttamattomuudestaan huolimatta oppii ensimmäisen vuoden aikana sujuvasti suomen kielen, hankkii itselleen työpaikan jotta voi sitten maksaa veroja ja kerryttää eläkettä, ja siinä sivussa vaikka auttaa muita turvapaikanhakijoita heidän kotoutumisprosessissaan pitämällä ”Näin sinustakin tulee hyödyllinen suomalainen”-seminaareja kanssa-pakolaisille ja muille maahanmuuttajille. ”Rajat kiinni”-liike kun yhtä aikaa valittaa että eiväthän ne tänne tulevat ole edes köyhiä, vaan selvästi hyväosaisia kun niillä on ne älypuhelimetkin – mutta samalla huudellaan että miten ne ikinä mitään oppii kun ei ne osaa lukea eikä kirjoittaa. You can’t have it both ways. Ei voida samalla vaatia että otetaan Suomeen vaan ne köyhistä köyhimmät hätää kärsivät naiset ja lapset, mutta otetaan myöskin vaan sellaiset joilla on vähintään diplomi-insinöörin paperit ja mielellään vaan ne jotka puhuvat jo tullessaan suomea. 

Siinä vaiheessa kun suorassa TV-lähetyksessä isketään mikki kiinni pakolaisen kasvoihin ja komennetaan perustelemaan että ”mitä hyötyä susta nyt sitten on Suomelle”, on menty niin pitkälle metsään ettei takaisin ole enää paluuta. Meistä kellään kun ei ole oikeutta käydä arvottamaan toisen ihmisyyttä. Tosiasiahan on se, että ihmisen oikeus hakea turvapaikkaa ei perustu hänen hyötyynsä, tai kykyihinsä, tai koulutukseensa, tai sukupuoleensa – vaan ihan vaan siihen ihmisyyteen. Tämä turvapaikkatouhu nimittäin perustuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, asetuksiin, lakeihin, joiden perusteella meidän kaikkien on kannettava vastuu kanssaihmisten hyvinvoinnista silloin, kun tilanne heidän kotimaassaan on niin paha että se ajaa miljoonat ja miljoonat perheet maanpakoon. Me kun emme voi vain vetäytyä omiin poteroihin ja kuvitella, että muulla maailmalla ei ole väliä ja että meillä on oikeus välittää vain niistä ketkä näyttävät samalta tai kantavat samaa sukuperimää – koska maailma ei toimi niin. Ihmisyys ei toimi niin. 

Kun katsoo sitä toista ihmistä – sitä joka näyttää erilaiselta, kuulostaa erilaiselta, käyttäytyy eri tavalla – on hyvä välillä pysähtyä miettimään, että tuo voisin olla minä. Ja jos se olisin minä, minullakin olisi varmaan älypuhelin ja tietokone, Converset jalassa, Fjällräven-takki harteilla. Näyttäisinkö minä tarpeeksi hätää kärsivältä ansaitakseni ihmisoikeuteni turvapaikkaan, läpäisisinkö hyödyllisyys-testin suorassa TV-lähetyksessä? Entä sinä? 

Joku päivä me voimmekin olla ”ne”. Meistä voi tulla ”nuo toiset” – meistä voi tulla vaikka ilmastopakolaisia. Napajäätiköt sulavat, Golf-virta siirtyy, ja  me suomalaiset rynnimme yli rajoista kohti etelää, pakoon toista jääkautta. Ja sitten siellä rajalla, kun meidät pysäytetään ja meiltä kysytään ”Mitä hyötyä teistä on”, mitä me vastaamme?

”Me osataan keittää puuroa.” 

 

P.S. Suosittelen kaikkia tutustumaan Humans of New York-kuvaaja Brandon Stantonin valokuviin ja tarinoihin pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Näistä kuvista ja kertomuksista paistaa läpi nimittäin juuri se kaikkein tärkein ja oleellisin: Ihmisyys. 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta