Seuraan turvapaikkakeskustelua netissä ja televisiossa ja tuskastun. Tuskastun siihen, miten se tuntuu vain junnaavan paikoillaan eikä kukaan sano mitään uutta. Tuskastun sellaisiin ohjelmiin kuten taannoinen A2 Pakolaisilta, jolla oli niin paljon potentiaalia ja mahdollisuus tuoda keskusteluun uusia näkökulmia – mutta sen sijaan katsojille tarjottiin aimoannos myötähäpeää kun TV-kameroiden eteen marssitetulle pakolaisperheelle yritettiin pakkosyöttää puuroa suorassa lähetyksessä ja turvapaikanhakijoita pyydettiin kertomaan miten Suomi ”hyötyy heistä”. Tuskastun rasisteihin jotka huutelevat muka-isänmaallisia sloganeitaan huppujen ja Twitterin anonyymien muna-profiilikuviensa takaa ja yrittävät väittää, että heidän ”oikeutensa” tähän maahan on muka jotenkin verellä ansaittu – vaikka se, että he ovat sattuneet syntymään juuri tähän maahan juuri kantasuomalaisille vanhemmille on seurausta vain ja ainoastaan siitä, että kaksi suomalaista sattui harrastamaan suojaamatonta seksiä. Meistä kukaan kun ei ennen syntymäämme ole erikseen ”ansainnut” syntyä juuri Suomeen, juuri tähän hetkeen kun maamme sattuu olemaan sodaton ja vailla konflikteja. Tässä ei ole kyse suomalaisuudesta tai siitä, miten ”ansaitaan” oikeus kutsua itseään suomalaiseksi – tässä on kyse ihmisyydestä, jota ei tarvitse erikseen ansaita. Ihmiset ovat tasa-arvoisia, ihmisoikeudet universaaleja, eikä meistä kenelläkään ole oikeutta sanoa toiselle, että sinä olet vähemiarvoisempi kuin minä – että sinä olet vähemmän ihminen.

Se ihmisyys näistä keskusteluista jotenkin jää uupumaan, ja nimenomaan turvapaikanhakijoiden ihmisyys. Turvapaikanhakijat ovat joko pyhimyksiä tai pahantekijöitä. Toinen ääripää kuvailee heitä perheensä hylkääviksi pelkureiksi jotka tulevat tänne hyvinvointivaltioon älypuhelimineen parhaimmassa tapauksessa hyväksikäyttämään Suomen etuja ja sosiaaliturvaa, ja pahimmassa tapauksessa perustamaan Suomeen ISIS-soluja (ja tietysti raiskaamaan naisia, tai ainakin ”viemään meidän naiset”, mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan..) – mutta toisaalta turvapaikanhakijoita puolustavat (itseni mukaan lukien) sortuvat joskus myös liioitteluun ja kuvailevat heitä sotaa pakeneviksi, viattomiksi, kärsiviksi ja lähes enkelimäisiksi yli-ihmisiksi, jotka eivät ole koskaan elämässään tehneet mitään pahaa tai väärää, ja jotka ansaitsevat meidän kaikkien täyden sympatian, empatian ja ymmärryksen. Kumpikin ääripää on tietysti suurimmaksi osaksi väärässä, koska jos otetaan yli 10 000 ihmisen joukko mistä tahansa maasta tai kulttuurista, joukkoon varmasti mahtuu sekä erityisen ”huonoja” ja ”hyviä” tyyppejä – mutta suurin osa on kyllä ihan tavallisia ihmisiä.

Ihan tavallisten ihmisten joukkoon mahtuu kaikenlaisia persoonia, mutta tosiasiahan on se, että se on aivan se ja sama minkälaisia tyyppejä sieltä rajan yli tulee. Niille, jotka huutavat turuilla ja toreilla että ”rajat kiinni” ja ”menkää kotiin”, turvapaikanhakijat eivät voi ikinä olla Suomen arvoisia. Se on aivan sama minkälaisen palopuheen pakolainen pitää omasta utiliteetistaan, se ei vaan riitä. Täydellinen turvapaikanhakija olisi yhtäaikaa sodassa kärsinyt, köyhääkin köyhempi mielellään nainen tai lapsi, joka on vihonviimeisillä voimillaan raahautunut yli rajan Torniossa ja joka suurin piirtein Suomen maaperää suudellen julistaa kiitollisuuttaan suomalaiselle yhteiskunnalle – eikä aikanaan puolella sanallakaan valita mistään koskaan – mutta köyhyydestään ja kouluttamattomuudestaan huolimatta oppii ensimmäisen vuoden aikana sujuvasti suomen kielen, hankkii itselleen työpaikan jotta voi sitten maksaa veroja ja kerryttää eläkettä, ja siinä sivussa vaikka auttaa muita turvapaikanhakijoita heidän kotoutumisprosessissaan pitämällä ”Näin sinustakin tulee hyödyllinen suomalainen”-seminaareja kanssa-pakolaisille ja muille maahanmuuttajille. ”Rajat kiinni”-liike kun yhtä aikaa valittaa että eiväthän ne tänne tulevat ole edes köyhiä, vaan selvästi hyväosaisia kun niillä on ne älypuhelimetkin – mutta samalla huudellaan että miten ne ikinä mitään oppii kun ei ne osaa lukea eikä kirjoittaa. You can’t have it both ways. Ei voida samalla vaatia että otetaan Suomeen vaan ne köyhistä köyhimmät hätää kärsivät naiset ja lapset, mutta otetaan myöskin vaan sellaiset joilla on vähintään diplomi-insinöörin paperit ja mielellään vaan ne jotka puhuvat jo tullessaan suomea. 

Siinä vaiheessa kun suorassa TV-lähetyksessä isketään mikki kiinni pakolaisen kasvoihin ja komennetaan perustelemaan että ”mitä hyötyä susta nyt sitten on Suomelle”, on menty niin pitkälle metsään ettei takaisin ole enää paluuta. Meistä kellään kun ei ole oikeutta käydä arvottamaan toisen ihmisyyttä. Tosiasiahan on se, että ihmisen oikeus hakea turvapaikkaa ei perustu hänen hyötyynsä, tai kykyihinsä, tai koulutukseensa, tai sukupuoleensa – vaan ihan vaan siihen ihmisyyteen. Tämä turvapaikkatouhu nimittäin perustuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, asetuksiin, lakeihin, joiden perusteella meidän kaikkien on kannettava vastuu kanssaihmisten hyvinvoinnista silloin, kun tilanne heidän kotimaassaan on niin paha että se ajaa miljoonat ja miljoonat perheet maanpakoon. Me kun emme voi vain vetäytyä omiin poteroihin ja kuvitella, että muulla maailmalla ei ole väliä ja että meillä on oikeus välittää vain niistä ketkä näyttävät samalta tai kantavat samaa sukuperimää – koska maailma ei toimi niin. Ihmisyys ei toimi niin. 

Kun katsoo sitä toista ihmistä – sitä joka näyttää erilaiselta, kuulostaa erilaiselta, käyttäytyy eri tavalla – on hyvä välillä pysähtyä miettimään, että tuo voisin olla minä. Ja jos se olisin minä, minullakin olisi varmaan älypuhelin ja tietokone, Converset jalassa, Fjällräven-takki harteilla. Näyttäisinkö minä tarpeeksi hätää kärsivältä ansaitakseni ihmisoikeuteni turvapaikkaan, läpäisisinkö hyödyllisyys-testin suorassa TV-lähetyksessä? Entä sinä? 

Joku päivä me voimmekin olla ”ne”. Meistä voi tulla ”nuo toiset” – meistä voi tulla vaikka ilmastopakolaisia. Napajäätiköt sulavat, Golf-virta siirtyy, ja  me suomalaiset rynnimme yli rajoista kohti etelää, pakoon toista jääkautta. Ja sitten siellä rajalla, kun meidät pysäytetään ja meiltä kysytään ”Mitä hyötyä teistä on”, mitä me vastaamme?

”Me osataan keittää puuroa.” 

P.S. Suosittelen kaikkia tutustumaan Humans of New York-kuvaaja Brandon Stantonin valokuviin ja tarinoihin pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Näistä kuvista ja kertomuksista paistaa läpi nimittäin juuri se kaikkein tärkein ja oleellisin: Ihmisyys.