Olen usein törmännyt väitteeseen siitä, että julkisilla paikoilla imettäminen olisi jotenkin kovin paheksuttua ja lastaan kahviloissa ruokkivat äidit olisivat jonkinlaisia vauvanruuan esitaistelijoita tai vaihtoehtoisesti ikäviä haittoja muille viattomille ihmisille, joiden on sitten pakko katsella jonkun muun tissejä.

 Aluksi lapsi söi noin suunnilleen koko ajan. Latasin jossain vaiheessa laskurin, koska arvelin, että siitä voisin sitten huomata, että se vain tuntui minusta paljolta. Laskurin luvut olivat kuitenkin kaksinumeroisia jokaisena päivänä ja oli selvää, että lapsi todellakin syö koko ajan, eikä se ole vain minun kokemukseni, vaan mitattu tosiasia. Ensimmäiset julkisella paikalla tapahtuvat imetykset olivat huomattavan jännittäviä kokemuksia ja yritin istua jossain ravintolapöydässä niin, että kukaan ei huomaisi ja olin koko ajan valmistautunut siihen, että joku tulee kehottamaan vessaan ja kuinka vastaisin heille, että menkää itse sinne vessaan syömään. Luultavasti olisin siinä tilassa lähinnä ryhtynyt itkemään, mutta valmis vastaus lohdutti ja antoi varmuutta. Totuus on kuitenkin se, ettei minun kohdalleni ole osunut ainuttakaan kertaa, kun minulle olisi sanottu mitään siitä, että imetän lasta julkisesti. Käytämme lisäksi vielä rintakumia, sillä lapsen taitojen ja minun anatomiani yhdistelmä osoittautui jo sairaalassa sen verran huonoksi, ettei toistuvista yrityksistä huolimatta olla siitäkään päästy eroon. Olen vitsaillut, että lapsen kanta tähän asiaan on, ettei hän mikään sellainen ilman ruokailuvälineitä syövä barbaarivauva ole, vaan sivistynyt ruokailuvälinein syöjä. Rintakumi on kuitenkin tehnyt mahdottomaksi sen, että imetys onnistuisi juuri koskaan täysin huomaamatta, vaikka kuinka yrittäisin. Ja useimmat imetykset ovat pitkiä, monet kaverit näyttävät usein imettävän vaikka viisi minuuttia, mutta meillä sellainen harvoin onnistuu. Paheksujat ehtisivät siis kyllä paikalle, jos sellaisia olisi. Olen huomannut keskustelupalstoilla vaihdettavat vinkkejä siitä, missä maissa uskaltaa imettää julkisesti. On kuitenkin niin, että joko meille on osunut tavattoman hyvä tuuri, tai sitten oikeastaan kaikkialla Euroopassa voi imettää. Ainoat oikeastaan paheksuvat katseet saimme Prahassa eräällä turistikeskustan terassilla, mutta ei näistäkään paheksujista kukaan mitään kehdannut (tai kielitaidon puutteessa voinut) sanoa. Ja eipä sellaisesta tarvitse mitään välittää. Toistaiseksi olen siis imettänyt seuraavissa maissa julkisesti: Suomessa, Kreikassa, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Tsekissä, Slovakiassa, Unkarissa, Kroatiassa, Sloveniassa, Italiassa, Ranskassa, Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Niistä todella kohtasin paheksuntaa vain Tsekissä kohtasin paheksuntaa, ja sielläkin vain kerran. Älkää siis hyvät ihmiset antako ainakaan imetyksen tai julki-imetyksen pelon estää teitä lähtemästä kotoa. Ps. Noin vakavammin en kyllä suosittelisi kenellekään myöskään imetystä, vaan omien rajojen ja toiveiden tarkkaa pohtimista ja itselle sopivien valintojen tekemistä, oli se sitten imetys tai jotain muuta. Kunhan nyt ruokkii lapsensa, jos sellaisen kanssa elää. Sain itse ennakkoneuvon, että kannattaa perehtyä siihen imetykseen, että se onnistuisi. Neuvo oli sinänsä hyvä, mutta toivoisin tässä vaiheessa, että olisin perehtynyt (ja osin muistuttanut itselleni) itsemääräämisoikeudesta ja valinnanvapaudesta myös imetyksen suhteen. Lukemalla vain imetysvalistusta päädyin sellaiseen harhakäsitykseen, että kaikki on pilalla, jos täysimetys ei onnistu ja uuvutin itseni täysin sitä yrittämällä. Melkein kuukauden makasin lapsen kanssa sängyssä enkä pitänyt luultavasti montaakaan edes tunnin taukoa imetyksestä, en öisin enkä vallankaan päivisin. Se nukkumattomuus oli hirveätä, eikä sellaiseen olisi itseään (tai läheisiään) pitänyt laittaa. Lapsen ollessa noin neliviikkoinen siirryimme osittaisimetykseen ja sain nukkua lapsen isän antaman iltapullon mahdollistamana 2-4 tuntia peräkkäin kerran jokaisena yönä ja toisen yleensä vähintään tunnin pätkän ja aloin jälleen tuntea itseni ihmiseksi. Maidontuotantokin näytti siitä piristyvän, vaikka ilmeisesti minun maitoni nyt heruu hitaasti. Edelleen imetystunteja tuli jokaiseen päivään reilun työpäivän verran, mutta elämä tuntui vähitellen palaavan, ja aloin myös pitää lapsesta. Ja se monessa paikassa toistuva väite siitä, että osittaisimetys on rankin tapa ruokkia lapsi ei pitänyt meidän kohdallamme paikkaansa. Minulle osittaisimetys oli tapa selviytyä hengissä lapsen ensimmäisistä kuukausista. Nyt elämä on helppoa ja hyvää, kun lapsi syö mielellään maidon lisäksi oikeastaan kaikkea, mitä hänelle tarjotaan. Hänen lempiruokaansa ovat puuro, tuoreet hedelmät ja oranssi sose. Vihreä sose ei hänestä ole yhtä hyvää, mutta paremman puutteessa sekin kelpaa. Vasta nyt en enää vihaa imetystä, vaikken nyt siitä varsinaisesti pidäkään. Tässä vaiheessa sen edut kuitenkin tuntuvat ylittävän haitat, vaikka alkuun niin ei todellakaan ollut. Varsinkin näillä helteillä tuntuu, että imetys tekee matkanteosta turvallista, kun maito kelpaa lapselle aina, vaikka hän ei välttämättä muuta tahtoisikaan juoda.