Itsemääräämisoikeudesta

Luin joskus alkukeväällä lapsen ollessa pari kuukautta vanha Naomi Woolfin kirjaa Misconceptions: Truth, Lies and the Unexpected on the Journey to Motherhood, jossa hän käy läpi omaa raskauttaan ja valmistautumistaan lapsensa syntymään. Hän kirjoittaa alkaneensa horjua kannassaan abortista, ja se nolottaa häntä, aiheellisesti tietenkin. Jotenkin raskaus saa hänet ajattelemaan, että abortti olisikin jotain muuta, kuin raskaana olevan naisen oikeus päättää omasta kehostaan. Luin kirjaa hämmentyneenä, sillä minulle raskaus ja elämä vauvan kanssa vain vahvistivat näkemystä siitä, että ihmisen itsemääräämisoikeuteen tulee ulottua aborttiin saakka ja että alkiolla tai varhaisen raskauden aikaisella sikiöllä ei voi olla ihmisoikeuksia. Ihmisoikeudet kuuluvat ihmiselle siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole täysin riippuvainen toisen, tietyn ihmisen ruumiista. Vauvat tietenkin ovat alussa täysin riippuvaisia, mutta selviävät mainiosti myös jonkun toisen kuin synnyttäjänsä hoivissa, joten siinä vaiheessa tilanne muuttuu ratkaisevasti.

 Erityisesti ajattelen nyt entistäkin vahvemmin, että raskaus ja lapsen kasvattaminen ovat sen mittaluokan rasituksia, että jokaisen tulisi saada päättää niistä itse ja vastentahtoiselle ihmiselle tuo rasitus on täysin kohtuuton.  Krakovassa törmäsimme abortinvastustajien pro-life -kampanjaan. Tulin siitä vihaiseksi, erityisesti tarkastettuani miltä Puolan lainsäädäntö nykyisin näyttää. Puolassa nimittäin abortin voi saada vain, jos raskaus uhkaa raskaana olevan henkeä tai jos raskaus on seurausta rikoksesta. Tuo kampanja haluaisi kieltää abortin kokonaan. Lisäksi on käynnissä kampanja hedelmöityshoitoja vastaan. Hieno ajatus, parempi yhteiskunta varmastikin olisi sellainen, jossa lapsia saisivat ne, jotka eivät heitä halua, mutta eivät ne, jotka haluavat.  En tiedä onko kyse synnistä vai mistä. Synnistä ei kuitenkaan päätetä lakia säädettäessä, vaan se on jokaisen ihmisen ja hänen jumalansa välinen kysymys, jonka voi toki jakaa uskonnollisen yhdyskuntansa kanssa, jos se hyvältä tuntuu. Lailla ei syntiä kuitenkaan voida estää tai ehkäistä.  Myös Brnossa törmäämme myös kampanjoiviin abortinvastustajiin. Tsekin lainsäädäntö on tällä hetkellä huomattavasti järkevämpi, sillä siellä abortin saa omalla päätöksellä. Tämä ei kuitenkaan abortinvastustajille käy, siitäkään huolimatta, että maailmasta tiedetään, että abortteja tehdään kaikkein vähiten siellä, missä abortti on laillinen. Siellä, missä abortti ovat laittomia, ihmiset joko matkustavat ulkomaille (ne, joilla on varaa) tai turvautuvat jopa hengenvaarallisiin keinoihin (ne, joilla ei ole muita mahdollisuuksia). Virallisen terveydenhuollon piirissä turvallisesti tehtävät abortit ovat paras keino vähentää abortteja, sillä silloin abortin tarvitseva ihminen pääsee samalla hankkimaan itselleen luotettavan ehkäisymenetelmän, jos hän sellaista tarvitsee ja tuon saman ihmisen ei todennäköisesti tarvitse enää ehkäisyn puutteessa tehdä uusia abortteja.  Ilmeisesti jonkinlainen taantumus vaivaa Eurooppaa, sillä Zagrebissa kavereilta kuulemme, että myös Kroatiassa on meneillään suuri abortin ja hedelmöityshoitojen vastainen kampanja. Eikä Suomessakaan niin hyvin mene tässä itsemääräämiskysymyksessä. Meillä ei ole nykyaikaista vain raskaanaolevan tahtoon perustuvaa vapaata aborttia, vaan lääkärin päätöksellä saatava abortti. Siitä huolimatta abortteihin liittyen on lähinnä kampanjoitu terveydenhuollon henkilöstön oikeudesta kieltäytyä tekemästä abortteja.   Nyt olisi  korkea aika saattaa Suomen aborttilainsäädäntö itsemääräämisoikeutta kunnioittavaan tilaan, ja samalla olisi viisasta tarjota maksuton ehkäisy kaikille nuorille. Maksuton ehkäisy tutkitusti vähentäisi abortteja, sekä tietenkin niiden tuo–mia kustannuksia –  niin taloudellisia kuin henkiseen kärsimykseen liittyviä. Harvoin abortteja nimittäin huvikseen tehdään, sen mittaluokan rasituksena sen kuitenkin useimmat kokevat.