Kirjoitan japanilaisesta taivaasta siksi, että hyvät kertomukset paljastavat jotain totuudesta. Ne paljastavat jotain totuudesta, vaikka olisivat alusta loppuun sepitteitä. Luin Haruki Murakamin kirjan ”Kafka rannalla”. Erityisesti mieleeni jäi jotain, jonka omissa kokemuksissani liitän taivaskuvitelmaksi.

Arvostan kertomuksia

Arvostan kokemusperäisyyttä ja luonnontieteitä. Arvostan myös kertomuksia ja niiden välittämää kuvaa elämästä. Sekä kokemusperäisillä tieteillä että kertomuksilla on omat mahdollisuutensa ja omat rajauksensa. Mitä vastauksia saamme, riippuu välineistä, joilla niitä haemme. 

Tapaan useinkin ihmisiä, jotka sanovat, että he uskovat vain sen minkä näkevät. Jos ilkeän, sanon heille: siinäpä hyvää taikurin yleisöä. Taikuri toivoo, että ihmiset uskoisivat vain sen minkä näkevät. Ajattelen siis, että todellisuutta ei ole vain se, minkä näen. Tämäkin palautui mieleen japanilaisen kirjailijan äärellä. Hänestä on sanottu, että hän tuntuu kertovan kaiken ja kuitenkin kaikki jää salaperäisyyden verhon alle.

Minusta ei tunnu pahalta puhua taivaasta kuvitelmana. Sen sijaan tuntuu pahalta. kun tapaan ihmisiä, jotka sanovat ettei semmoista kuin taivas pidä tai saa kuvitella. En oikeastaan pidä myöskään siitä, jos halutaan todistaa että taivas on jotain enemmän. Että taivas olisi ikään kuin luonnontieteellisesti todistettavissa.  Unelma taivaasta riittää hyvin. Arvelen olevani uskova ihminen ja arvostan ajattelun ja tutkimisen uteliasta vapautta.

Haruki Murakamin romaani ei ole uskonnollinen tai (uskonnon)filosofinen oppikirja tai opinesitys. En tiedä mitä uskoa Murakami tunnustaa vai tunnustaako mitään. Hän sijoittaa japanilaiseen kulttuuriin länsimaisia tuotemerkkejä ja elämäntapoja. Romaanin päähenkilö, 15-vuotias Kafka Tamura kurkistaa keskeltä nuoruutensa elämää hetken toiseen, kuolemanjälkeiseen maailmaan.

Televisio taivaassa?

Kirjailija kuvailee tämän toisen todellisuuden käytännöllisesti ja kauniisti. Taivaassa on tuulivoiman tuottama sähkö ja jokaisen huoneessa on vanha televisio. Televisiota kuitenkin tarvitsevat vain ne jotka ovat äskettäin tulleita. Televisiosta ei tule mitään uutta ohjelmaa. Kun Kafka tulee omaan taivaan huoneeseensa televisiosta tulee elokuva The Sound of  Music.

Taivaan ruoka on hyvää mutta tarjolla ei ole lihaa kalaa, kahvia eikä alkoholia. Nälkä, jano tai himo ei kuitenkaan vaivaa ketään – ei haittaa, vaikka ei muistaisi syödä tai juoda. Samoin kuin nälkä tai jano myös aika on menettänyt merkityksensä. Mikään ei taivaassa ole ihan uuttaa, eivät vaatteet eivätkä huonekalut, eivät asunnot. Kaikki on hieman vanhahtavaa mutta ehdottoman siistiä ja puhdasta. Seesteisyys, rauha ja jonkinlainen ilmanohut keveys ovat taivaallisten asuinsijojen tunnusmerkkejä. Asunto on ihmisen kuva. Puhdas, vanhasta kunnostettu koti on Haruki Murakamille ihmisen taivas.

Tässä mielessä taivas tarkoittaa samaa kuin muistot ja toiveet. – Tämän blogin kuvana on valkolumimarja. Nykyisen kodin koristepensas palauttaa mieleeni lapsuuden kodin pihan. Samalla tavoin olen ajatellut muistoja. Kirjoitin keväällä laajemminkin aiheesta ”Muistoja Jumalasta”. Kysymys on henkilökohtaisista, hiljaisista tulkinnoista elämänkaaren varrelta. Toiseksi kuvaksi liitän syksyiset pihlajanmarjat. Lapsuuden muistoihin tämäkin kuva vie.

Elämää muuttavat voimat ovat lähellä

Otin japanilaisen romaanin esimerkiksi siksi, että kirjailija sijoittaa taivaskosketuksen elämänkaareen. Taivas on hetki, joka avaa ihmisen näköalaa ja muuttaa elämän. Kafka rannalla – romaanissa 15 -vuotias karkulainen päättää lopuksi, värikkäiden vaiheiden jälkeen palata kotiin ja jatkaa koulunkäyntiä.

Joskus kristillisen opin puolella taivaskuvitelmia katsellaan niihin etäisyyttä ottaen. Aika kevyesti heitetään omia mielikuvia ikään kuin ”kristillisinä” taivaskuvina. Ne tuntuvat olevan jotain muuta kuin se, mitä itse ajattelen taivaaksi.

Otan yhden esimerkin. Mitä voisimme ajatella siitä, että Raamatun Jesajan mukaan ”taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate”, (Jes 51:6) Saman kirjoittajan mukaan Jumala luo ”uuden taivaan ja uuden maan”.  Uuden taivaan ja maan idea on Jesajan mukaan inhimillisen kaunis ja armahtava: ”Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.”(Jes 65:17). Ajattelen Jesajan kuvista sen, ettei suoraa jatkumoa ajatuksellisestikaan ole siihen, mitä taivas voisi olla. Tilaa on siis tehdä taivaasta yhdet ”Murakamit” lumimarjoilla ja pihlajanmarjoilla kaunistettuna.

Taivas sisältää yleensä ihmiselle monia merkityksiä niin kulttuurisesti kuin uskonnollisestikin. Verrattuna aikaisempiin vuosisatoihin olemme ehkä kadottaneet niin tuomion kuin taivaankin horisontteja. Mielestä ne eivät kuitenkaan ole kadonnet vaan vain jokapäiväistyneet. 

Palaan vielä Murakamin romaaniin. Siinä – mahdollisesti – taivas on kaiken sisäänsä sulkeva jumalallinen todellisuus. Taivas ei ole jossain muualla. Tässä maailmassa on ”kynnyskiviä”, joilta tunnutaan astuvan todellisuuden elämää muuttavaan hetkeen. Kristillisessä perinteessä taivas tarkoittaa Jumalan valtapiiriä ja on uskonnollinen käsite.

Ihanteita, iilimatoja ja makrilleja

Murakami ei maalaa taivasta vain ihanteellisin värein. Tai pikemminkin – kirjailija yhdistää sen taivaan, jonka näemme siihen, joka on ihanteiden tyyssija. Näkyvältä taivaalta sataa joskus iilimatoja ja makrilleja (!). Näkymättömässä taivaassa etsitään ratkaisuja oman elämän kiperiin kysymyksiin.

Kummalliset sateet ehkä valottavat sitä, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää – edes taivaalla.

”Japanilainen taivas” avaa näkökulmaa siihen, että elämää muuttavat voimat ovat paljon lähempänä kuin pilvissä tai jossain tavoittamattomissa, tuolla toisella puolen.