Melko säännöllisesti kohtaan ihmisiä ja puheenvuoroja, joiden kiikarissa ovat muuttumattomat kuvat niin yhteiskunnasta, arvoista kuin Jumalastakin. Minun polkuni ja näkemykseni ovat toisenlaiset.

Kotielämää ja punalippuja

Omaan mielikuvaani Jumalasta sekoittuivat varhaiset muistipalaset kotoa. Jumalassa oli jotain samaa kuin äidin hyräilyssä ja isän pysyttelemisessä omissa töissään ulkosalla. Jumala oli sekä äidillisesti läsnä että isällisesti poissa.

Entä sitten kun opiskeluvuosina marssittiin punalippujen perässä Hakaniemen torilta Senaatintorille? Niistä ajoista kehkeytyi Jumala, joka ollakseen olemassa oli ehdottomasti saamassa aikaan yhteiskunnallista toimeliaisuutta: Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa! Jumala koostui sekä opiskelijaradikalismista että kyynelistä kotiinkaipuun kourissa. Se Jeesus siihen aikaan oli minulle vähän kuin Pasolinin Jeesus Matteuksen evankeliumissa. Ärtsy tyyppi.

Rockmessu oli juuri sitä, mistä Jumalassa on kysymys

Sitten yhtäkkiä olin nuorisopappi Espoossa. Kitarat soivat! Rockmessu oli juuri sitä, mistä Jumalassa on kysymys. Leikitään, tehdään ihmissolmuja, opitaan koskettamaan toista. Vanhat jumalakuvat joutavat mennä!

Noiden vuosien keskelle osui Uppsala, professori Anders Jeffner ja tohtorikoulutus. Kristinuskon ja Jumalan idea on Järki. Uskovaisuuden idea on järkevyys, Jumalan ideaa ovat järki ja tarkoitus. Perehdytään siis filosofiaan, kirjallisuuteen, elokuviin, yhteiskuntatieteisiin. Me uskovat olemme järkeviä ihmisiä!

Kinkereiltä teollisuuskaupunkiin

Eipä aikaakaan kun olin maalaisseurakunnassa pitämässä kinkereitä. Potkukelkat parkkeerattiin talon portaiden pieleen. Papat olivat kuskeina kauempana asuville mummoille ja miniöille. Kinkeritalon isännällä oli puhdas paita ja erityisen kunnioittava ja asiallinen läsnäolo. Kinkerit ovat kylän merkkitapaus ja talon kunnia on hoitaa ne hyvin. Puhuttiin Raamatusta ja kirkon asioista ja katekismuksesta. Tällainenhan Jumala on! Perinteet kunniaan! Sukupolvien ketju kertoo sen, miten asiat ovat!

Vasemmistolaisen tehdaskaupungin pappina ihmettelin sitä, että kirkkoon kuuluu enempi osa väestöstä kuin porvarillisessa naapurikaupungissa. Selitykseksi löysin persoonan historian hämärästä. Sigfrid Sirenius oli Kuusankoskella kansalaissodan mainingeissa. Hän kävi niin punaisten kuin valkoisten kodeissa. Kukaan ei lyönyt ovea kiinni, vaikka papin olisi toivottu valitsevan puolensa. Kirkon ja Jumalan idea piirtyi esiin ohi puolue- ja luokkarajojen.

Fides reflexa et explicita

Niistä rajoista puheen ollen; olen tainnut äänestää niin vasemmistoliittoa, keskustaa, demareita ja kokoomusta kuin vihreitäkin. Ymmärrän kyllä niitä, joiden mukaan takkia ei saa kääntää. Joskus jopa kadehdin heitä, jotka ovat saaneet olla koko elämänsä yhdessä paikassa ja yhtä mieltä. Minun ideani Jumalasta on kokenut sen, minkä minäkin. Vaiheita on monenlaisia, on niin radikaaliaikoja kuin konservatiivikausia. Se on elämää. Objektiivisempaa kuvaa ei ole näköpiirissäni.

Uskoni ei synny teoreettisesta aatehistoriallisesta, teologisesta tai filosofisesta mietiskelystä. Uskoni on kyllä järjestelmällistä ajatustyötä, fides reflexa et explicita. Kohteena eivät kuitenkaan ole vain ajatukselliset opit vaan oman elämäni kulku. Toki sitten kun nämä ensi askeleet on otettu, voitaisiin miettiä mihin aatehistorian vaiheeseen tai käytäntöön ne voisi sijoittaa.

Juju siinä on, elämänkulussa, muttei se kuitenkaan ensi sijassa ole järjestelmien tai järjestöjen juju. Jossain sen verran syvemmällä juju on, että nimitän näitä elämänhistorian lankoja muistoiksi Jumalasta. Hengellinen kasvu on sen myöntämistä, kuinka inhimillisiä näkemykset Jumalasta ovat. Tämä myöntäminen ei pienennä ideaa Jumalasta vaan havainnollistaa sitä. Tasapuolisinta on ajattelu, joka sanoo julki omat lähtökohtansa ja arvioi niitä kriittisesti.

PS. Tätä kirjoittaessa valmistuivat ensi asteelle seuraavien blogien otsikot: Järkevän uskon puolesta – ja vastaan; ”Olen oikeassa” ei ole uskon ydin; Hyvien ja huonojen uutisten äärellä – ajankohtaisinta on uskonto.