Prinsessa tulee taloon

Huh, ompa siitä jo vierähtänyt aikaa kun viimeksi kirjoittelin blogia. Olen yrittänyt pitää tiheää postaustahtia, mutta viimeiset viikot ovat olleet niin täynnä kaikkea, että jostain on vaan ollut pakko karsia. 

Kilpailut olivat ja menivät, ja pettymyshän sieltä tuli. Prosessoin itse vielä tapahtumia ja koko viikonloppua mielessäni, joten en sen enempää ainakaan vielä kirjoittele niistä tänne. Tämä on henkisesti todella vaativa laji (niin kuin lähes kaikki muutkin lajit, mutta eri tavalla), ja mielellä on kova työ käsitellä kaikki tunteet. Näiden kilpailujen jälkeen tunnen kuitenkin ensimmäistä kertaa, että nyt minulla on viimein tarvittavat työkalut asioiden prosessointiin ja jäsentelyyn. 

Elämä on kuitenkin muutakin kuin fitness (luojan kiitos), ja meidän perheen elämä tuleekin muuttumaan pian runsaasti, ja nimenomaan positiiviseen suuntaan. Tässäpä siis yksi niistä asioista, joista olen jo täälläkin puolella sanalla joskus maininnut; Meille tulee toinen koira!

Älkää välittäkö mun käsien kauniista ”rusketusrajoista”, ne johtuvat kilpailuissa käytettävistä esiintymisväreistä, joita saa hinkata kyllä pois jonkin aikaa 😀

 

Meillähän on siis ennestään 5-vuotias staffordshirenbullterrieri Unto, ja pitkään olemme jo tienneet, että jossain vaiheessa, kun aika on oikea, sille olisi kiva saada kaveri. Viime vuonna alkoi näyttää siltä, että pentue syntyisi juuri meidän elämäämme sopivaan aikaan, ja päätimme että nyt se tulee. Pennut syntyivät pääsiäisen aikoihin.

 

Kyseessä on siis samanrotuinen pentu kuin Unto, mutta tyttö. Sen naama on niin kaunis, että sydän oikein pakahtuu. Olemme niin onnellisiä ja innoissamme odotetaan jo luovutuspäivää, joka tapahtuu noin 3,5 viikon päästä! Olemme henkeen ja vereen ”staffi-ihmisiä”, ja meille sopivampaa rotua tuskin löytyisi. Staffeillä on joissain yhteyksissä todella huono maine, ja itse haluan olla muuttamassa näitä ennakkoluuloja parempaan, sillä tämän ihmisrakkaampaa koirarotua saa kyllä hakea, oikeasti. 

 

Katsokaa nyt tuota naamaa <3 Äitini sanoin ”näyttää ihan lelukoiralta” :D

 

Sellaisia uutisia siis meidän perheeseen, ihanaa! Mutta jottei nyt ihan menisi pelkäksi positiiviseksi, pitäähän sitä aina jotain huonoakin olla,vai mitä? :D Kun kävimme eilen katsomassa pentuja, minulla alkoi jo menomatkalla todella kova vatsakipu. Se paheni poistulomatkalla niin pahaksi, etten voinut kunnolla hengittää. Sen jälkeen alkoi tajuton kolotus kaikissa nivelissä, ja todella voimakas palelu. Istuin koko matkan penkinlämmitin täysillä, vaikka ulkona paistoi aurinko. Kotiin tultaessa kuume olikin noussut lähelle 39 astetta, mikä on minulle todella harvinaista. En ole noin korkeassa kuumeessa ollut varmaan 10 vuoteen. Syömään en ole pystynyt juuri lainkaan, ja Diabetestä sairastavana se ei ole kovin hyvä juttu. Mutta nyt tarkkaillaan mihin tämä kehittyy, toivotaan että pääsisin pian takaisin normaaleihin arjen rytmeihin!

Ja hei, aika osuvasti julkaisen tämän tekstin juuri Koiranpäivänä, ihan sattumalta kylläkin!

-Maija