Erilaisuudesta

Olen joutunut vuosien varrella todistelemaan monelle, eniten kuitenkin varmasti itselleni sitä, että vaikka elämässä olisi jokin jatkuva haastetta aiheuttava tekijä, joka tekee sinusta lähtökohtaisesti erilaisen kuin muut, ei se estä sinua pääsemästä tavoitteisiisi. Tuntuu, että jos et sattumoisin osukaan juuri siihen yleisimpään muottiin, on lähtökohta toiminnallesi jo automaattisesti se, että tuosta mitä yrität ei tule kuitenkaan mitään.

Monesti sitä joutuu selittämään ja todistamaan muille, että hei, mä kyllä pystyn tähän! Kuitenkaan loppujen lopuksi todisteleminen muille ihmisille ei vie sinua itseäsi eteenpäin, vaan lähinnä vain tyydyttää muiden ihmisten uteliaisuutta. Itse kuitenkin joskus haluan tarkoituksella selvittää myös muille syitä toimintani takana, vaikka vastauksena olisikin vain keskustelukumppanin hämmentynyt ilme.

 

 

Olen siis kilpaileva fitness- urheilija, lajina tarkalleen ottaen body fitness. Olen kilpaillut tähän mennessä kaksi kertaa, joista kummallakaan kerralla en ole saanut menestystä. Uskon kuitenkin vahvasti, että kovalla ja pitkäjänteisellä työllä saavutan vielä sen, mitä kilpailemisella tavoittelen. Asian eteen tehdään koko ajan systemaattista ja tarkkaa työtä, ja tällä hetkellä ollaan taas paremmassa tilanteessa kuin koskaan. Eteenpäin siis mennään hitaasti mutta varmasti, ja kolmannet kilpailut koittavatkin huhtikuun 21. päivä Helsingissä.

Syy, miksi puhun tässä yhteydessä erilaisuudesta on se, että sairastuin 4-vuotiaana tyypin 1 diabetekseen. Vaikka olin vasta pieni lapsi, muistan tämän erityisen hyvin. Muistan olleeni järkyttävän janoinen, väsynyt ja huonovointinen, sekä juoksevani juomisen seurauksena vessassa taukoamatta. Äitini on kertonut, että oli aika suuri shokki ja herätys, kun pieni tyttö tulee kysymään vanhemmiltaan, pääsisikö hän sairaalaan kun voi niin huonosti. Sairaalaan pääsin, ja siellä viivyttiinkin sitten aika kauan.

 

 

Sairauden kanssa on koettu sekä ylä- että alamäkiä, ja se on ollut osa minua jo 22 vuotta. Teini-ikä oli kapinan, vastahakoisuuden ja välinpitämättömyyden aikaa, jolloin olisin voinut mieluummin kuolla kuin mitata jatkuvasti verensokeria tai laittaa insuliinia. Ehkä tämä on kärjistettyä, mutta toisaalta taas en olisi siitä ihan varma. Olin melko dramaattinen teini. Nyt aikuisena on sairaus jo niin rutiinia, että se ei enää aiheuta negatiivisia tunteita. Jos parannuskeino olisi, olisin sen jo varmasti käyttänyt, mutta tilanteen ollessa mikä on, asian kanssa on vaan elettävä ja yritettävä saada homma toimimaan urheilun ja muun elämän kannalta niin optimaalisesti kuin mahdollista. Mielestäni olen siinä onnistunutkin, sillä minulta löytyy sisältä jotain, mitä eivät vastoinkäymiset hetkauta. Sitä kutsutaan motivaatioksi. Haluksi toteuttaa itseään olosuhteista huolimatta.

Tätä pitkäjänteisyyttä ja kovaa, päivittäistä työmäärää ihmisten on monesti vaikeaa ymmärtää, varsinkin kun sairastaa pitkäaikaissairautta. Yleisajatus on, että silloin ei pysty tekemään sitä mitä muut tekevät, ei ainakaan niin hyvin. Itse haluan olla tästä päinvastainen esimerkki ja näyttää, että unelmat on tehty toteutettaviksi ja esteet ylitettäviksi, vaikka jokin osa-alue pistäisikin vastaan. Loppujen lopuksi tämä vaatii vain todella hyvää tuntemusta omasta kehosta, sekä kykyä muokata omaa hoitoa koko ajan tasapainoisemmaksi. Diabetes on niin yksilöllinen sairaus, että jos osaat kuunnella itseäsi, olet automaattisesti oman sairautesi paras asiantuntija. Samat ohjeet eivät toimi kaikille, vaan hoito täytyy soveltaa omaan elämäntilanteeseen sopivaksi, tietenkin myös lääkäriä konsultoiden.

 

 

Tietenkin minua myös turhauttaa se, että joudun usein yrittämään kahta kovemmin kuin moni muu päästäkseni samaan pisteeseen. Kuitenkin arvostan itse kovaa työntekoa unelmien eteen ja inspiroidun ihmisistä, jotka eivät ole saaneet kaikkea valmiina, vaan ovat työllään ja pitkäjänteisyydellään saavuttaneet tavoitteitaan, liittyivät ne sitten urheiluun tai mihin tahansa muuhun. Itse käsittelen tässä tekstissä lähinnä aihetta kilpaurheilu, sillä muuten en koe että sairauteni on millään tavalla elämäni tiellä. Se on osa minua, ja sen kanssa olen jo sujut.

Erilaisuus täytyy valjastaa omaksi vahvuudeksi. Täytyy miettiä, mikä omassa ainutlaatuisuudessasi tekee sinusta paremman. Vaikka kyse olisi ns. ”haasteesta”, ei sitä kannata ottaa sillä asenteella, usko pois! Itse olen käyttänyt paljonkin aikaa omien ajatusmallieni muuttamiseen, ja koen, että tällä hetkellä en anna minkään pysäyttää minua. Huonoja päiviä tulee, se on varma, mutta se ratkaisee, jääkö niihin rypemään vai tekeekö seuraavasta paremman. Tämä on minun taustani tähän lajiin, kaikilla on omansa, ja toteutetaan omia intohimojamme meille annetuilla korteilla mahdollisimman täysillä!

Diabetes on luonnollisesti todella suuri osa elämääni, enkä sitä aio täältäkään rajata pois, vaan kertoa rehellisiä fiiliksiä sairauden ja kilpaurheilun yhdistämisestä. Mitään sairaskertomusta tästä ei kuitenkaan tule, ei huolta! Mutta jos teille herää kysymyksiä tähän liittyen, vastaan mielelläni!

 

Ihanaa perjantaita ja viikonloppua!

Maija