Itsensä määrittelemisestä

 

Maailma on pullollaan erilaisia muotteja ja lokeroita, joihin me tykkäämme asetella sekä itseämme että toisiamme. On ehkä jollakin tasolla lohduttavaa, jos toisen ihmisen voi kuvitella tuntevansa, ja hänet voi mielessään luokitella johonkin tiettyyn standardiin kuuluvaksi. Tämä helpottaa suhtautumistamme uusiin henkilöihin ja tilanteisiin, ja luo kenties jollakin tasolla myös turvallisuuden tunnetta.

Asiat harvoin kuitenkaan ovat ihan niin selkeitä, vai mitä? Monesti sitä huomaakin myöhemmin, että tuo tyyppi ei ollut lainkaan sitä mitä olit omassa mielessäsi ajatellut. Sama pätee myös omaan itseen. Saatatkin tajuta, että ne piirteet, joita kuvittelit itselläsi olevan, eivät lopulta olleetkaan kovin vahva osa persoonallisuuttasi. Tai se vaikutelma, jonka muille ihmisille annat, onkin ehkä ollut koko ajan hiukan valheellinen tai puutteellinen.

 

 

Toisten ihmisten läpikotaista tuntemista emme voi pakottaa, mutta itseämme voimme oppia tuntemaan paremmin. Se on fakta, sillä se riippuu vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi. Se voi viedä vuosia, jopa vuosikymmeniä, mutta jos sitä jatkaa, se kantaa hedelmää. Monesti varsinkin erilaiset tunteiden äärilaidat opettavat meille eniten itsestämme. Se, miten reagoimme esimerkiksi äärettömään suruun, pettymykseen, tai vastaavasti iloon ja rakkauteen, antaa meille avaimia oppia tuntemaan sisintämme paremmin.

Itsensä määrittäminen tiettyyn lokeroon voi myös joissakin elämäntilanteissa auttaa. Varsinkin teini-iässä se on jollakin tavalla jopa välttämätöntä, kun vasta kuljetaan kohti täyttä itsetuntoa ja opitaan sitä, minkälainen ihminen minusta muodostuu. Itseään määritellään silloin usein ystäväpiirin tai harrastusten kautta. Jos ystäväpiiri on menevä ja sosiaalinen, sitä monesti ajattelee, että itsekin on. Myöhemmin aikuisena voikin ymmärtää, että siinä elämänvaiheessa sosiaalisuus saattoikin olla ”pakotettua”, etkä oikeasti niin nauttinutkaan niistä tilanteista, joihin ystäviesi kanssa jouduit. Tämä on vain yksi esimerkki, tilanne voi toki olla myös päinvastainen. Olet saattanut viettää koko nuoruutesi hyvin hiljaisten ja mukautuvaisten ihmisten seurassa, ja ehkä jättäytynyt siihen mukaan, vaikka myöhemmin tajuatkin olleesi koko ajan epämukavalla alueella, kun todellisuudessa olisitkin halunnut enemmän ilmaista itseäsi.

Nämä ovat luonnollisia elämänvaiheita, mutta ei näitä tietenkään kaikille tule. Teini-iässä hyvin harva tietää varmasti, millainen persoona tulevaisuudessa on, vaikka vahvimmat luonteenpiirteet toki harvoin häviävät mihinkään. Meitä muokkaavat niin monet ulkoisetkin asiat.

 

 

Luonnollisesti tämä pohdinta liittyy myös omaan elämääni. Vasta viimeisten vuosien aikana olen kunnolla käyttänyt energiaa sen miettimiseen, millainen ihminen ihan todellisuudessa olen. Olen löytänyt itsestäni piirteitä, joita en missään nimessä nuorempana kuvitellut omaavani. Kilpaurheilu on opettanut paljon, ja varsinkin siinä koetut pettymykset, joita minun kohdallani eteen on tullut suhteellisen paljon. Tärkein oppi, jonka olen näistä saanut, on se, että mikään yksittäinen tapahtuma, kilpailutulos tai paha päivä ei määritä minua ihmisenä. Sama pätee myös niihin positiivisiin asioihin, nekään eivät yksittäisinä tapahtumina määritä persoonaani.

 

 

Otetaan esimerkiksi viime viikonlopun fitness-kilpailuni, joissa pettymyksen tunne oli varsinkin pari päivää jälkikäteen aika murskaava. Nyt, kun olen kilpaillut useamman vuoden, koen omaavani jo työkaluja pettymysten käsittelyyn. En olisi osannut ajatella näin vielä ensimmäisten tai toisten kisojeni jälkeen. Nyt kuitenkin ajattelen, että vaikka olisin kilpailijana maailman huonoin, tiedän silti olevani todella hyvä siihen liittyvässä lajissa, eli kuntosaliharjoittelussa ja kaikessa oheistreenissä siihen liittyen. Tiedän olevani siinä taitava, joten miksi antaisin kilpailutuloksen tai tuntemattomien tuomareiden antamien pisteiden määrittää minua siinä huonommaksi? Tiedostan toki tämän lajin olevan tässä suhteessa erilainen kuin muut, sillä kilpailuissa sinua ei arvoteta urheilutaitojesi perusteella, vaan ulkonäön. Toki joku voisi ajatella, että on huono salitreenaamisessa, koska ei näyttänyt standardien mukaiselta lavalla, mutta itse en ajattele niin. Minulle pääasia on aina ollut ja tulee olemaan urheilu, liittyi siihen ulkonäkökilpailua tai ei.

Kyse ei ole siitä, etten hyväksyisi tulostani, tietenkin hyväksyn, ei siinä ole mitään epäselvää ja tämä laji nyt vaan perustuu tuomareiden pisteytykseen. Kyse onkin siitä, mitä olen lavan ulkopuolella. Sitä ei mikään pisteytys voi viedä minulta pois, koska siellä pisteytän itse itseni. Ja voin kertoa, että se pisteytys osuu taulukossa aika korkealle. Määrittelen itseni nykyään vain ja ainoastaan oman mieleni kautta, en sen perusteella, mitä muut minusta ajattelevat. Tämä on ollut pitkä ja hyvin kivinen tie, jossa on henkisesti joskus käyty aika pohjillakin, mutta nyt sen tajunneena voin sanoa, että todellakin kannatti.

 

 

Kannustan myös sinua miettimään, oletko kenties antanut jonkin yksittäisen tapahtuman tai asian vaikuttaa liikaa siihen, miten määrität itsesi ihmisenä? Oletko ehkä kuitenkaan niin huono kuin olit ajatellut? Uskon että et. Jokaisen meidän täytyy vain löytää se usko itseemme, ja se täytyy löytää sellaisista asioista, jotka kantavat meidät myös pettymysten yli. Sivuankin tässä tekstissä aika paljon kisojen jälkeisiä ajatuksiani, ja varsinaista kisapostausta en ehkä tee. Ensinnäkään en jaksa niitä muiltakaan lukea (I´m sorry), ja siihen en ehkä kuitenkaan osaisi kiteyttää tuntemuksiani selkeästi. Näihin muihin teksteihin yritän upottaa niitä tunteita, jotta teilläkin olisi enemmän tarttumapintaa siihen, miten laajoista asioista ihmisen mieli, ja tässä tapauksessa välillä liian itsekriittisen kilpaurheilijan mieli, koostuu.

Nyt kun olet saanut tämän romaanin luettua, taputa itseäsi olalle, ja lähde hyvillä mielin perjantain viettoon! ;)

-Maija