Kun sydämen koti muuttuu

 

Koti on siellä missä sydän on. Sydän on siellä missä tärkeimmät ihmiset ovat. Usein tämä yhtälö on monimutkaisempi, sillä tärkeitä ihmisiä saattaa asua ympäri Suomea tai maailmaa. Ajatus siitä, missä oma koti on, muuttuu sitä mukaa kun ihminen rakentaa omaa elämäänsä ja sovittaa sen palasia paikoilleen kuka mihinkin.

 

 

Olen kotoisin Mikkelistä, jossa asuin vuoteen 2014 asti, ensin toki vanhempieni kanssa ja myöhemmin myös nykyisen aviomieheni kanssa. Opiskelin korkeakoulututkintoni Mikkelin Ammattikorkeakoulussa, ja saman tien valmistumiseni jälkeen sain töitä Tampereelta. Muutimme siis työni perässä, ja elämää Pirkanmaalla on nyt takana reilu kolme vuotta. Ensin asuimme vuokralla alle vuoden, jonka jälkeen ostimme kerrostalokolmion, remontoimme sen ja asumme siinä nyt onnellisina.

Muistan, kun olimme vasta muuttaneet toiseen kaupunkiin synnynseudulta, että joka kerta kun vierailimme Mikkelissä, oli sieltä pois lähteminen todella hankalaa. Muistan jopa itkeneeni, kun auton nokka kääntyi kohti Tamperetta. Se fiilis kodista ja kotikaupungista oli vielä niin vahvasti Mikkelissä, eikä Tampere tuntunut niinkään kodilta, vaan pikemminkin asuinpaikalta. Mikkelissä vietetyt viikonloput tuntuivat aina liian lyhyiltä, ja omaan arkeen palaaminen tuntui vaikealta joka sunnuntai.

 

 

Kuitenkin tässä vuosien varrella sydämen koti on hiljalleen muuttanut Mikkelistä pois. Muistoja ja tunnesidettä ei tietenkään mikään vie, mutta enää en sanoisi kotikaupungikseni Mikkeliä. En tunne enää, että pelkästään asuisin Tampereella. Siellä on minun kotini. En pystyisi tällä hetkellä kuvittelemaan parempaa paikkaa olla. Mikkelissä on edelleen ihanaa käydä, mutta nimenomaan vierailut tekevätkin siitä niin mukavaa. Tieto siitä, että vierailun jälkeen pääsee taas takaisin kotiin. Asuminen Mikkelissä tuntuu todella utopistiselta ajatukselta, jota en ihan hevillä lähtisi enää toteuttamaan. Minusta on tullut siis virallisesti Manselainen! Tietenkään en näin nuorena voi sanoa, että Tampere olisi se paikka jossa koko loppuelämäni vietän, vaan haaveissa on esimerkiksi kokeilla asumista myös ulkomailla, mutta toistaiseksi kaikista paras paikka meidän perheelle löytyy sieltä.

Uskon, että kuntosaliharrastus on osaltaan nopeuttanut kotiutumistani Tampereelle. Sali, jossa käyn, on niin uskomattoman yhteisöllinen etten ole huomannut missään muualla vastaavaa. Se tuntuikin alusta asti ”kodilta”, joka varmasti edesauttoi luomaan tunnesiteen myös koko muuhun kaupunkiin.

 

 

Viettelemme tällä hetkellä sunnuntaiaamua Mikkelissä, johon tulimme viikonlopun viettoon. Toki nämä hetket täällä hujahtavat edelleen hieman liian nopeasti ohi, mutta ajatus lähtemisestä ei ahdista lainkaan. Oma koti on maailman paras paikka, ja sinne on pian taas ihanaa palata!

 

 

Onko teillä ollut saman kaltaisia ajatuksia silloin, kun kotikaupunki ja muut systeemit ovat vaihtuneet? Olisi mukava kuulla!

 

Ihanaa sunnuntaita kaikille, miten tai missä ikinä sen vietättekään!

 

Maija