Laput silmillä eteenpäin

 

Puhuin aiemmin siitä, miten mieli tekee tepposia nyt, kun kilpailuihin on alle kuukausi. Ilmaisin myös tarpeeni saada näkymättömät laput silmille, jotta voisin keskittyä ainoastaan omaan tekemiseeni. Tapasin valmentajani eilen, ja nyt uskon niiden silmälappusten ilmestyneen naamaani.

Valmentajani on rehellinen. Äärimmäisen rehellinen. Esimerkiksi kehuja saadessasi todella tiedät, että ne on ansaittu. Mistäkö tiedän? Siitä, että niitä ei todellakaan tule koko ajan. Ei nyt tietenkään mitään haukkumistakaan, mutta sehän nyt on muutenkin selvää, että sellaisella kommunikaatiolla ei pitkälle pötkittäisi missään ihmissuhteessa. Yleensä silloin ollaan hiljaa, kun ei ole varsinaisesti mitään erityistä sanottavaa. Sitä käytösmallia tekisi hyvää muuten ihan jokaisen toteuttaa muillakin elämän osa-alueilla.

Tosiaan, eilen sitä hyvää palautetta sain. Ja tällä kertaa se tuntui erityisen hyvältä, sillä tiedostan, että se on kovan työn, oman työni tulosta. Ja epä-suomalaiseen tapaan pystyin jopa olemaan samaa mieltä valmentajani kanssa. Töitä on tosiaan tehty, enemmän kuin ikinä. Ja valmentajani kyllä uskaltaa sanoa, jos kunto ei ole riittävä. Kuulostaa ehkä jonkun mielestä karulta, mutta on välttämätöntä tässä lajissa. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu. Silloin on hyvä tietää, että joku katsoo vähän perääsi ja uskaltaa olla oikeasti rehellinen.

 

 

Rehellinen kommunikointi on kaikissa ihmissuhteissa se avain onnistumiseen. Niin myös valmentajan ja valmennettavan välillä. Auktoriteetin täytyy olla sellainen, johon luottaa kuin kiveen, kuitenkin uskaltaen myös itse puhua suoraan. Uskon, että nyt ollaan omalla kohdallani asian ytimessä, ja olen nyt viimeinkin saavuttanut sen ”henkisen rauhan” koskien tätä viimeistä kuukautta. Nyt siis vaan mennään eikä meinata! Fiilis on aivan loistava, ja vaikka elämässä kaikki muut palikat eivät ole koko aikaa täydellisessä balanssissa, on tämä niin vahvalla pohjalla, ettei se niihin kaadu.

Mitä puhuinkaan siitä mielen temppuilusta… Kaksi toistensa vastakohtaa nämä viimeisimmät postaukset! Toivon, että tämä on nyt se pysyvä vaihe. Huonoja päiviä saa tulla, mutta pohjalla on nyt täysi luotto niin itseeni kuin tukijoukkoihin. Me tehdään tää yhdessä!

Hassua muuten, että ihan ensimmäisessä blogitekstissäni kirjoitin, että mitä muutakaan sitä ihminen voi, kun uskoa itseensä. ”Sen pitäisi olla lähtökohta kaikelle toiminnalle, jota pidämme tärkeänä”. Kummasti sen vaan itsekin toisinaan unohtaa… Mutta pääasia on, että se usko itseensä löytää aina takaisin.

 

-Maija