Tuntuu, että se päivä olisi ollut eilen. Kun viimein pitkän yhdessäolon jälkeen saimme saman sukunimen, ja pääsimme naimisiin. Tuosta päivästä on kuitenkin jollain pikakelauksella kulunut jo vuosi?! Tänään vietetään ensimmäistä hääpäivää!

Mennyt vuosi on ollut täynnä suuria elämäntapahtumia ja muutenkin niin sanotusti full of life. Paljon on saatu aikaiseksi, ja yhdessä ollaan täydellinen tiimi, olipa kyse mistä asiasta tahansa. Yhteinen aika ollaan käytetty laadukkaasti, ja koen, että ollaan molemmat aina osattu sitä myös arvostaa hyvin paljon. Se onkin mielestäni yksi syy sille, miksi toisen seura ei vaan kyllästytä milloinkaan. Se on edelleen parasta mitä voi olla.

Todellisuudessa avioliittohan ei ole meidän suhdetta muuttanut muuten kuin yhteisen nimen verran. Tässä ollaan yhteistä tietä tallattu jo kuitenkin lähes kahdeksan ja puoli vuotta, joten mitään ”nyt kun ollaan kerta naimisissa”-muutoksia ei meidän tapauksessa ole nähtävissä. Lähinnä on vaan siistiä kuulla, kun toinen käyttää nimitystä ”vaimo”, ja saa itse kertoa omasta AVIOmiehestään.

Muistan, kuinka vuosi sitten jännitti. Ei niinkään siksi, sujuisiko kaikki hyvin ja olisivatko juhlat onnistuneet, vaan lähinnä onnellisella, kutkuttavalla tavalla, tavalla jota en ollut kokenut ikinä aikaisemmin. Olin tehnyt mielikuvaharjoituksia esim. kirkon käytävällä kävelemisestä, enkä kertaakaan pystynyt tekemään sitä itkemättä. Varsinkin, jos kuuntelin sisääntulomusiikkia samaan aikaan. Eipä noista harjoituksista tosiaankaan mitään hyötyä ollut, sillä saman tien kun kappale alkoi soimaan, ja lähdimme isäni kanssa kävelemään kohti edessä odottavaa tulevaa miestäni, pääsi itku, jota oli mahdoton estää. Purin kyllä huulta niin kovaa, että sattui, sillä en halunnut nyyhkyttää. Kuvissa tätä ei näy, ja näytän mielestäni sata kertaa tyynemmältä, kuin miltä sisällä tuntui. Mutta kyllä se tilanne, kappale ja tulevaisuus sai herkistymään.

Pääsisinpä kokemaan tuon päivän uudestaan, niin onnistunut se oli. Heittämällä elämäni paras päivä. Kaikki sujui hyvin suunnittelemisesta valmisteluun ja itse päivään, enkä stressannut oikeasti missään vaiheessa mistään. Olin heti alkajaisiksi päättänyt, että jos jokin ei mene niin kuin oli suunniteltu, niin ihan sama. Kukaan muu ei sitä huomaa, ja asioita on turha sellaisena päivänä alkaa miettimään. Meille pääasia olivat vieraat sekä ruoka, ja muu meni täysin omalla painollaan. Saimme jälkeenpäin tosi paljon kehuja kaikesta, joten senkin puolesta päivä oli tosi onnistunut, ja juuri meidän näköinen.

Stressaamattomuuteni muuten konkretisoitui siinä, kun aivan ihanat hääkenkäni menivät rikki autossa, juuri kun olimme menossa kirkkoon. Fun fact: kengät maksoivat enemmän kuin mun mekko, ja kestivät siis tasan tarkkaan sen aikaa, kun kävimme kaasojen ja kuvaajan kanssa ottamassa kuvat. Niistä irtosi molemmista soljet. Mietin asiaa autossa hetken, jonka jälkeen ajoimme läheiseen kauppaan ostamaan läpinäkyvää teippiä. Teipillä sitten kiinnitin soljet paikalleen, kierittämällä teipit koko kengän ympäri. Kukaan ei asiaa huomannut, eikä sitä kirkossa otetuista kuvistakaan näe, eli asian stressaaminen olisi ollut ihan turhaa. Ja vaikka ne olisivatkin näkyneet, mitä sitten?

Tästä ei alun perin ollut tarkoitus tulla varsinainen hääpostaus, mutta vuoden takaista muistellessani teki mieli kirjoittaa muutama sananen tännekin. Onko teillä omat häät tulossa, tai olivatko ne kenties jo tänä kesänä? Onko jotain, mistä haluaisitte mun kirjoittavan liittyen häävalmisteluihin yms?

Kiitos miehelleni, että olet siinä. Myötä- ja vastoinkäymisissä, hyvinä ja huonoina päivinä. Kiitos, että rakastat enemmän kuin ikinä tulen edes tietämään. Mun loppuelämä näyttää täydelliseltä.