Tämän tekstin aihetta on ehkä hieman haastavaa avata täysin, mutta yritän parhaani. Olen miettinyt viime aikoina paljon omien rajojen asettamista sekä sitä, mikä yleinen olettamus ja niin sanottu ”hyvinvointimalli” yhteiskunnassamme on siihen liittyen. Nykyään kaiken täytyisi olla helppoa ja kivaa. Kuitenkin samaan aikaan pitäisi jatkuvasti edetä ja saavuttaa paljon. Hyvinvointi ja sen eri muodot ovat nostaneet päätään suuresti, mikä on tietenkin todella hyvä asia. Ihmisiä kannustetaan kuuntelemaan omia tarpeitaan ja olemaan kuormittamatta itseään liikaa.
Huomaan asiassa kuitenkin ristiriidan. Ihmisten kapasiteetti tehdä asioita pienenee, kun he alkavat kyseenalaistaa omaa jaksamistaan ja saavutuksiaan. Mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, mutta lopulta ei uskalleta enää tarttua toimeen ylirasituksen pelossa. Tämä on harmillista, varsinkin, kun nykymaailmassa mitään suurta ei oikein saa ilman niitä kuuluisia hikeä ja kyyneleitä. Ei ainakaan mitään, minkä pohja kestäisi kauemmin kuin seuraavaan viikkoon. Toivon, että saatte kiinni ajatuksestani tämän takana. Tekstin tarkoitus kun ei ole vähätellä kenenkään taakkaa tai stressiä, vaan pikemminkin herätellä siihen, että jokainen uskaltaisi kuunnella ja toteuttaa itseään rehellisesti välittämättä siitä mikä yleinen ”trendi” tai olettamus jaksamisen suhteen on.
Onko sinulla tunne, että olet osannut määritellä oman kapasiteettisi suuruuden, ja toimit mielestäsi täydellisesti sen mukaisesti? Olet arjessa energinen, et mielestäsi ylisuorita, jaksat tavata ihmisiä ja nukut hyvin. Kuitenkin toiset ihmiset kyseenalaistavat asiaa jatkuvasti, kenties päivittelevät sitä, miten oikein jaksat tuota tahtia päivästä toiseen. ”Etkö koskaan väsy? Onhan sun pakko joskus väsyä”. Usealla nämä epäilyt varmasti vaikuttavat tulevaan tekemisen tasoon ja saavat kyseenalaistamaan itseään.
Varmasti kaikki joskus väsyvätkin, mutta jutun juju onkin siinä, kuka tunnistaa väsymyksen ajoissa ja osaa reagoida siihen. Kukaan ei ole superihminen, mutta toiset ihmiset ovat tottuneet suurempaan työmäärään kuin toiset. Kumpikaan piirre ei tee ihmisestä huonompaa tai parempaa, mutta näiden ihmistyyppien voi olla välillä hankalaa ymmärtää toisiaan.
Ihmiset, jotka ovat tottuneet tekemään paljon töitä, urheilemaan paljon tai käyttämään aikaa johonkin muuhun, joka vie päivistä useita tunteja, ovat usein jo omaksuneet oman rytminsä hyvin. He ovat huomanneet, että kovalla työllä asioita saadaan aikaan. Heille esimerkiksi työpäivän aikana usean asian suorittaminen voi olla helpompaa kuin muilla, koska he ovat määrittäneet oman kapasiteettinsa tehdä töitä eri tavalla. Tai vaihtoehtoisesti vaikka treeniä voi tulla viikossa paljonkin keskimääräistä enemmän, ja silti kroppa palautuu ja tulokset nousevat.
Nämä ihmiset eivät silti välttämättä ole yhtä aktiivisia kaikilla elämän osa-alueilla, vaan he ovat priorisoineet tietyt asiat ja ajankäytön niiden ympärillä korkeammalle kuin toiset. Joku voi esimerkiksi tehdä paljon töitä, ja urheilla vain silloin kun se tuntuu rentouttavalta. Vaihtoehtoisesti taas toinen voi keskittää energiaansa urheiluun, mutta tekee töitä vain niin paljon kuin on tarvis, ettei se vie energiaa treeneistä. Toki on myös niitä, ketkä haluavat pitää kaikki langat käsissään ja vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken, koska kaikkea olisi kiva tehdä paljon, mutta itselläni ei ole kokemusta tämän kaltaisesta toiminnasta. En siis pysty määrittelemään sitä, onko ihminen silloin ”ylisuorittaja”, vai osaako hän vain määrittää kapasiteettinsa vielä paremmin kuin kukaan muu. Olisi mielenkiintoista tietää!
Otetaan taas esimerkkinä urheilu. Itselleni sopiva treenimäärä viikossa on korkeampi kuin keskimääräisellä liikkujalla johtuen siitä, että olen koko elämäni urheillut paljon. Kehoni on tottunut kovaan rasitukseen, eikä hätkähdä siitä, jos treeniä tulee hetkellisesti hyvinkin paljon. Tottakai tässä nousevat esille myös kehonhuollon ja rentoutumisen merkitys. Sen vuoksi en pystykään suoriutumaan samalla kapasiteetilla kaikista asioista elämässäni. Muuten ei jäisi aikaa palautua treeneistä, ja tämä taas söisi kapasiteettiani treenata. Monesti kuulen kuitenkin kauhistelua siitä, miten voin urheilla noin paljon. Onhan kehoni pakko olla ylikunnossa, varsinkin kun ruokavalioni noudattaa myös tiettyä kaavaa vuodesta toiseen. Itse kuitenkin koen, että jaksan hyvin eikä minulle urheilu ole mitään pakkosuorittamista, jota täytyy tulla tietty määrä viikossa. Teen kaikki treenit ilon kautta. Menen kuitenkin treenaamaan myös silloin, kun ei huvittaisi ihan niin paljoa, koska olen huomannut, ettei tulosta synny, jos tekee vain silloin kun on mieluisaa. En kuitenkaan myöskään ota stressiä siitä, jos joskus ei vaan yksinkertaisesti kulje. Silloin vika voi olla esimerkiksi levon puutteessa, jolloin sitä jatkossa annetaan keholle tarpeeksi. Muutenkin treenimäärien tulisi mennä hieman kausittain, jolloin on mahdollisuus myös määrällisesti kevyempiin jaksoihin, laadun ollessa yhtä hyvää. Vuosi vuodelta tämänkin homman oppii tekemään fiksummin, ja eihän se tietenkään aina ole näin helppoa minulle ollut.
Älkää siis ymmärtäkö väärin. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat puhaltaa pelin poikki silloin, kun homma alkaa oikeasti karata käsistä ja elämästä tulee pelkkää suorittamista. Joskus kuitenkin tuntuu, että annetaan periksi todella helposti, heti kun jokin asia ei sujukaan täysin odotetusti. Kuitenkin näissä asioissa, kuten kaikessa muussakin, olemme yksilöitä, joiden täytyykin tehdä asiat niin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Haluan silti kannustaa ihmisiä myös haastamaan omia rajojaan, koska kun asioita tekee paljon, on niissä myös luonnollisesti parempi, ja harjoitus tekee mestarin.
Herättikö tämä ajatuksia? Kuulisin mielelläni!
Maija
