Kiire on huono isäntä

Koska elämme hyvin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, on meille tuttua saada asioita nopealla tahdilla aikaan. Otamme suorittamisesta paineita omiin ajatuksiimme, ja tätä voidaankin sitten kutsua stressiksi. Kiire on siitä jännä kaveri, että se voi jatkua pitkiäkin ajanjaksoja ennen kuin huomaamme, mikä vaikutus sillä on jokapäiväiseen elämäämme. Usein kiireen tunteen saa aikaan joku muu kuin me itse, kuten esimies tai työkaveri. Uskon kuitenkin, että olemme myös itse suurena vaikuttajana tässä tunteessa, luomalla sitä omatoimisesti elämiimme.

Minä olen ainakin mestari luomaan itselleni tunteen siitä, että asioiden pitäisi tapahtua nopeammin. Ja puhun tässä nyt ihan arkisista pienistä asioista, kuten esimerkiksi siitä, että ruokakauppaan pitäisi päästä mieluusti 10 min aikaisemmin kuin alkuperäinen ajatus oli. Mitä järkeä tässä on? Ei sitten mitään, mutta ajatusmallimme on muokkaantunut siihen suuntaan, että mitä aiemmin saat asioita tehtyä, sitä parempi olet. Itse oikeutan tämän ajattelutavan sillä, että ”sitten on enemmän aikaa olla kotona”. Onko siitä kuitenkaan mitään hyötyä olla 10 min aiemmin kotona kiireen tunteen jälkeen hieman stressaantuneena, kuin 10 min myöhemmin mieli paljon rennompana? Tämä on minulle selkeästi haaste, johon aion tarttua pikimmiten. Tajuan sen itse asiassa vielä selkeämmin, kun kirjoitan tätä ajatusta nyt auki.

 

IMG_0461..jpg

 

Jokaisella meistä on mahdollisuus luoda oma rytmi ja tahti arkeemme, sekä oma tyylimme tehdä asioita. Usein olemmekin juuri itse itsemme pahimmat niskaan hengittäjät, joiden pitäisi suoriutua samoista tehtävistä päivä päivältä tehokkaammin. Joillekin se voi olla esimerkiksi treenin suorittaminen nopeammin kuin viime viikolla, vaikka kyseisessä treenissä nopeudella ei olisikaan mitään konkreettista merkitystä. En siis tarkoita esim. juoksulenkkiä, jossa nopeus saattaa nimenomaan kertoa treenin kehittymisestä.

Tarkoitan niin sanottua ”turhaa kiirettä”, jota saamme aikaan ihan mitättömissäkin asioissa. ”Jos nyt siivoan supernopeasti, niin ehdin istua sohvalla kauemmin”, tai ”Jos käytän koiran vain nopealla lenkillä, pääsen lähtemään kotoa aikaisemmin, jotta saan odottaa sovittua tapaamista reilusti etuajassa”. Saatteko kiinni siitä mitä tarkoitan? Itse olen sellainen, että olen mieluummin puoli tuntia ajoissa joka paikassa, kuin minuuttiakaan myöhässä mistään. Inhoan sitä tunnetta, että menee ihan hilkulle. Luon tämän vuoksi itselleni siltikin kiireen, kiirehtimällä kotona kaikkea mahdollista, että saisin olla sen puoli tuntia etuajassa. Ja tässähän tulee juuri se ristiriita, eli välttelen kiirettä luomalla kiireen tunteen. Ja tämä johtaa siihen, että turhaudun helposti, jos toinen osapuoli on muutamankin minuutin myöhässä. Olenhan itse odottanut etuajassa jo kauan. Ärsyyntyminen on turhaa, mutta koska olen luonut kiireen itselleni, heijastuu se myös tähän. Olenko ainoa, vai onko siellä muitakin?

IMG_0445. (2).jpg

 

IMG_0463..jpg

 

Kiireestä voi toki olla hyötyäkin, ja välillä kiireen tunteesta saa itselleen hetkellisesti lisää motivaatiota. Kun teen tämän asian tehokkaasti, saan siitä nopeamman hyödyn ja pääsen taas eteenpäin. Tämä voi toimia lyhyinä ajanjaksoina, mutta jatkuvasti ajateltuna ei kyllä pääse eteenpäin, jos kiireen tunne on koko ajan läsnä eikä rauhaa suorittamiseen ole. Ainakin suorituksen laatu kärsii. Uskoisin tämän ajattelumallin toimivan esimerkiksi sellaisissa deadlineissa tai projekteissa, jotka poikivat jatkoa ajatellen lisää mielenkiintoisia tehtäviä. Hyvän laadun takaamiseksi olisi kuitenkin hyvä joskus antaa aikaa luovalle ajattelulle ja rauhalliselle tekemiselle, sillä silloin tulee tehtyä vähemmän virheitä. Opettelua tämä vaatii, jos on tottunut siihen, että koko ajan on monta rautaa tulessa tai lyhyt aika suorittaa mitään. Turha kiire täytyykin oppia tunnistamaan, jotta pystyttäisiin keskittymään niihin oikeasti tärkeisiin ja aikaa vaativiin asioihin!

 

IMG_0505..jpg

 

Mutta milloin lopettaa kiirehtiminen? Meidän jokaisen täytyy opetella tuntemaan oma suhteemme kiireeseen ja stressiin, sekä oma tyylimme reagoida niihin. Jääkö kiire sinulla helposti päälle jonkin sitä aiheuttaneen tehtävän jälkeen, vai onko se vain väliaikainen vierailija, josta on helppo päästää irti?

Tälläistä pohdintaa on omassa mielessäni pyörinyt tänään, mitäs teidän viikonloppuun kuuluu?

Maija

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Höpsöä

Erilaisuudesta

Olen joutunut vuosien varrella todistelemaan monelle, eniten kuitenkin varmasti itselleni sitä, että vaikka elämässä olisi jokin jatkuva haastetta aiheuttava tekijä, joka tekee sinusta lähtökohtaisesti erilaisen kuin muut, ei se estä sinua pääsemästä tavoitteisiisi. Tuntuu, että jos et sattumoisin osukaan juuri siihen yleisimpään muottiin, on lähtökohta toiminnallesi jo automaattisesti se, että tuosta mitä yrität ei tule kuitenkaan mitään.

Monesti sitä joutuu selittämään ja todistamaan muille, että hei, mä kyllä pystyn tähän! Kuitenkaan loppujen lopuksi todisteleminen muille ihmisille ei vie sinua itseäsi eteenpäin, vaan lähinnä vain tyydyttää muiden ihmisten uteliaisuutta. Itse kuitenkin joskus haluan tarkoituksella selvittää myös muille syitä toimintani takana, vaikka vastauksena olisikin vain keskustelukumppanin hämmentynyt ilme.

 

IMG_0353..jpg

 

Olen siis kilpaileva fitness- urheilija, lajina tarkalleen ottaen body fitness. Olen kilpaillut tähän mennessä kaksi kertaa, joista kummallakaan kerralla en ole saanut menestystä. Uskon kuitenkin vahvasti, että kovalla ja pitkäjänteisellä työllä saavutan vielä sen, mitä kilpailemisella tavoittelen. Asian eteen tehdään koko ajan systemaattista ja tarkkaa työtä, ja tällä hetkellä ollaan taas paremmassa tilanteessa kuin koskaan. Eteenpäin siis mennään hitaasti mutta varmasti, ja kolmannet kilpailut koittavatkin huhtikuun 21. päivä Helsingissä.

Syy, miksi puhun tässä yhteydessä erilaisuudesta on se, että sairastuin 4-vuotiaana tyypin 1 diabetekseen. Vaikka olin vasta pieni lapsi, muistan tämän erityisen hyvin. Muistan olleeni järkyttävän janoinen, väsynyt ja huonovointinen, sekä juoksevani juomisen seurauksena vessassa taukoamatta. Äitini on kertonut, että oli aika suuri shokki ja herätys, kun pieni tyttö tulee kysymään vanhemmiltaan, pääsisikö hän sairaalaan kun voi niin huonosti. Sairaalaan pääsin, ja siellä viivyttiinkin sitten aika kauan.

 

IMG_0363..jpg

 

Sairauden kanssa on koettu sekä ylä- että alamäkiä, ja se on ollut osa minua jo 22 vuotta. Teini-ikä oli kapinan, vastahakoisuuden ja välinpitämättömyyden aikaa, jolloin olisin voinut mieluummin kuolla kuin mitata jatkuvasti verensokeria tai laittaa insuliinia. Ehkä tämä on kärjistettyä, mutta toisaalta taas en olisi siitä ihan varma. Olin melko dramaattinen teini. Nyt aikuisena on sairaus jo niin rutiinia, että se ei enää aiheuta negatiivisia tunteita. Jos parannuskeino olisi, olisin sen jo varmasti käyttänyt, mutta tilanteen ollessa mikä on, asian kanssa on vaan elettävä ja yritettävä saada homma toimimaan urheilun ja muun elämän kannalta niin optimaalisesti kuin mahdollista. Mielestäni olen siinä onnistunutkin, sillä minulta löytyy sisältä jotain, mitä eivät vastoinkäymiset hetkauta. Sitä kutsutaan motivaatioksi. Haluksi toteuttaa itseään olosuhteista huolimatta.

Tätä pitkäjänteisyyttä ja kovaa, päivittäistä työmäärää ihmisten on monesti vaikeaa ymmärtää, varsinkin kun sairastaa pitkäaikaissairautta. Yleisajatus on, että silloin ei pysty tekemään sitä mitä muut tekevät, ei ainakaan niin hyvin. Itse haluan olla tästä päinvastainen esimerkki ja näyttää, että unelmat on tehty toteutettaviksi ja esteet ylitettäviksi, vaikka jokin osa-alue pistäisikin vastaan. Loppujen lopuksi tämä vaatii vain todella hyvää tuntemusta omasta kehosta, sekä kykyä muokata omaa hoitoa koko ajan tasapainoisemmaksi. Diabetes on niin yksilöllinen sairaus, että jos osaat kuunnella itseäsi, olet automaattisesti oman sairautesi paras asiantuntija. Samat ohjeet eivät toimi kaikille, vaan hoito täytyy soveltaa omaan elämäntilanteeseen sopivaksi, tietenkin myös lääkäriä konsultoiden.

 

IMG_0359..jpg

 

Tietenkin minua myös turhauttaa se, että joudun usein yrittämään kahta kovemmin kuin moni muu päästäkseni samaan pisteeseen. Kuitenkin arvostan itse kovaa työntekoa unelmien eteen ja inspiroidun ihmisistä, jotka eivät ole saaneet kaikkea valmiina, vaan ovat työllään ja pitkäjänteisyydellään saavuttaneet tavoitteitaan, liittyivät ne sitten urheiluun tai mihin tahansa muuhun. Itse käsittelen tässä tekstissä lähinnä aihetta kilpaurheilu, sillä muuten en koe että sairauteni on millään tavalla elämäni tiellä. Se on osa minua, ja sen kanssa olen jo sujut.

Erilaisuus täytyy valjastaa omaksi vahvuudeksi. Täytyy miettiä, mikä omassa ainutlaatuisuudessasi tekee sinusta paremman. Vaikka kyse olisi ns. ”haasteesta”, ei sitä kannata ottaa sillä asenteella, usko pois! Itse olen käyttänyt paljonkin aikaa omien ajatusmallieni muuttamiseen, ja koen, että tällä hetkellä en anna minkään pysäyttää minua. Huonoja päiviä tulee, se on varma, mutta se ratkaisee, jääkö niihin rypemään vai tekeekö seuraavasta paremman. Tämä on minun taustani tähän lajiin, kaikilla on omansa, ja toteutetaan omia intohimojamme meille annetuilla korteilla mahdollisimman täysillä!

Diabetes on luonnollisesti todella suuri osa elämääni, enkä sitä aio täältäkään rajata pois, vaan kertoa rehellisiä fiiliksiä sairauden ja kilpaurheilun yhdistämisestä. Mitään sairaskertomusta tästä ei kuitenkaan tule, ei huolta! Mutta jos teille herää kysymyksiä tähän liittyen, vastaan mielelläni!

 

Ihanaa perjantaita ja viikonloppua!

Maija

Hyvinvointi Liikunta Mieli Syvällistä