Äiti herää!

On ensimmäinen ilta pitkään aikaan, kun tuntuu hyvältä idealta yirttää kirjoittaa. Jatkuvasti olisi paljon kerrottavaa, mutta ei ole ollut yhtään sanaa aiemmin. Tänään elämä on tarpeeksi järjestyksessä eikä väsymys enää ole jatkuvana varjona olkapäillä. On ihana kirjoittaa pitkästä aikaa. Jännittää myös, koska on aina vähän mysteeri, mitä mieli lopulta ohjaa kirjoittamaan. Sekin on tehnyt tästä vauvavuodesta täyden – on pitänyt oppia löytämään sanoja ja rajoja sellaisille jutuille, mitä ei ole aiemmin ollut olemassakaan.

 

Haluaisin kaikista eniten tietenkin kirjoittaa hänestä. Vauva on ihana. On ihanaa jatkuvasti vain rakastaa toista ja huomata, että se rakkaus vain on. On ihanaa, myös raskasta, pitää toisesta huolta. On myös ihana leikkiä lapsen kanssa, näinkin pieni ymmärtää jo vaikka mitä metkuja. Hektinen arkikin on lopulta hyvä, kun huomaan, että en enää ole joutunut vellomaan sellaisessa oudossa merkitsemättömyydessä. Elämää ei tarvitse enää polkea eteenpäin.

 

Vauvan kasvaessa suurin muutos on ehkä ollut ajan paluu normaaliin.

Kun vauva syntyy, kerrotaan ikä minuuteissa. Pian tunneissa, viikoissa pysytään monta kuukautta. Kuukausissa vuosia. Samaan tapaan oma maailma hidastuu. Mulla oli vauvakuplassa ihan oma ajantaju. Ensimmäiset kuukaudet oli pitkiä, venyviä, arvaamattomia. Lyhyt itkukin tuntui silloin ikuisuudelta, kun taas nyt, vaikka pienet itkut edelleen vetävät sydämestä, lyhyt itku on lyhyt, alle minuutin tai muutaman henkäyksen pituinen. Ei ole ollut kyse omasta ajasta, vaan ajan suhteesta hetkiin ja pienen kasvuun.

Ja nyt kun vauvavuodesta on jäljellä enää reilu kuukausi, aika on palautunut jo aika normaaliksi. Moni asia ei palaudu – kehoon on tullut uusia muotoja jäädäkseen, tuhannet kyyneleet ja sadat tuhannet naurut on kerrostunut osaksi elämää.

Haluaisin nukkua aamuisin pidempään. Venyttää aamuja edes puoli seitsemään, varttia vaille seitsemään. Haluaisin valvoa kesää aamuun saakka, olla väsymättä iltaisin. Haluaisin lopettaa imettämisen, luopua viimeisistä äitiyshormoneista ja katsoa kunnolla tätä vuotta taaksepäin.

Mutta sitten, aamuisin herätään toistemme kainaloista. Nuuhkutan ruskeita hiuksia enkä saa silmiäni auki millään. Pieni pää kolahtaa vaativasti otsaani vasten, sormet tarttuu vaativasti hiuksiin ja jos jodlauksen voisi kääntää sanoiksi, sanoisi hän varmaan MINÄ OLEN TÄÄÄLLÄ! ÄITI LEIKI NYT MINUN KANSSANI NYT! NÄETKÖ; MINÄ OLEN HEREILLÄ! TÄSSÄ! SINUN KANSSASI! ÄITI HERÄÄ, OLE MINUN NYT!