Kävely auringon ympärillä

Valo on ottanut vallan elämästä ja luonnosta, ja se on ollut aivan ihanaa. Vauva on myös vihdoin hyväksynyt vaunuissa olon ja me ollaankin sitten kävelty, kävelty ja kävelty. Aurinko on kylmä, mutta kirkas. Ilma on kirpeä ja kutittaa poskipäitä. Se saa ajatuksetkin selkeiksi, mikä tuntuu unen epätasaisuudesta johtuen suorastaan ihmeeltä.

On minä, vauva ja rapiseva lumihanki kirkkaassa päivänpaisteessa. Yritän kovasti painaa mieleeni kaiken näistä hetkistä, koska tiedän, että tulen kaipaamaan juuri tätä. Sitä, että kun ajatukset ovat selkeitä, minä olen todella onnellinen. Luvattoman onnellinen.

Nämä hetket on kuitenkin jo kerrostuneita. Asuin ennen Joensuuta Dusseldorfissa. Muistan vapaat aamut, muistan Reinjoen jäätävän viiman ja ytimiin tunkeutuvan kylmän kostean. Tyhjät kadut ja leipomon tuoksun. Kuinka suuri kaupunki on aamulla hiljainen, kuuma kaakao jossain kahvilassa, loputon haahuilu kirjakaupoissa, tyhjyyden tunne siitä, että ei tiedä minne mennä, kun on niin nuori ja ainakin jollain tavalla vapaa. Eksistentiaalinen epämääräisyys, jonka jatkuva vaellus saa aikaan on samaan aikaan niin ihanaa ja niin loputonta.

Helmikuinen Joensuu ja talven kirpeä pakkanen saavat minut muistamaan minut menneen. Miksi palaan vuosia taaksepäin nyt kun voisin tulla vain kävellä aurinkoa kohti, auringon ympärillä, tutussa naapurustossa valita ne kadut ja tiet, joiden varrella aurinko paistaa osuu kasvoihin jatkuvasti niin kirkkaasti, että silmät sokaistuu.

Että elämän kannalta ne muutamat haahuilut aamu-unisessa Saksassa loivat minuun niin syvät jäljet, että edes elämän merkityksen täysi muuttuminen ei pyyhi niitä pois. Että tämä vaunulenkki vauvan kanssa ei ole ainutlaatuinen, vaan osa vanhempaa kerrostumaa.

Janoan uutta, mutta kaikki merkittävä on vanhan kerrostumaa. Eikä se ole hyvä eikä paha, mutta on se, eikä millään tavalla neutraalisti. Otin jossain vaiheessa aika raskaasti sen, että meidän vaunulenkit ei oikein onnistunut. Vauva ei vain halunnut olla vaunuissa, mutta rauhoittui heti, kun nostettiin syliin. Olin haaveillut siitä, kuinka ihanaa olisi kärrytellä vauvan kanssa paikasta toiseen ja haahuilla loputtomasti. Ja nyt kun vauva suostuu vaunuihin, elämä muistuttaa vanhasta uuden kokemuksen sijasta.

On ihanaa myös ajatella, että on paljon sellaisia kerrostumia, joita en muista, mutta jotka olevat olemassa. Samalla tavalla tiedän, että nämä ulkoilut ovat vauvan ensimmäisiä kokemuksia, jotka saan kantaa mukanani, vaikka vauva kasvaa eikä mitään meidän lenkeistä tule muistamaan.

Poskia paleltaa, askel hidastuu, hengitys on piikkejä keuhkoissa, tämä hetki on hyvä.