Kerrostumia

Makaan vauvan vieressä hiljaa. Hän nukkuu nyt, sikeästi. Tänään iltalevottomuus taittui herttaisesti, kun nostin vieressä makaavan vauvan tiukkaan kainalo-otteeseen. Muutamassa sekunnissa silmät lupsahti viimeisen kerran kiinni, vatkaavat kädet lötkistyivät pienen kehon viereen samalla kun pienestä suusta pääsi pikkuinen huokaus, ja potkivat jalat rauhoittuivat vatsaani vasten.

Tiedättekö, nyt minä olen saanut kaiken.

Vauva, en välitä kuinka paljon haasteita herätät tulevaisuudessa, IHAN SAMA, koska tänään sinä nukahdit syvään uneen heti kun vedin sinut kylkeeni kiinni. Vain sinä, vain minä.

Kirjoitan tämän hetken heti ylös, sillä tätä ei sovi unohtaa. Olemme edelleen täynnä kasvukipuja, molemmat, mutta hän löytää minusta sellaisen turvan, jota olen halunnut vuosikausia jakaa. Olen ollut joskus kovin yksinäinen ja kysynyt itseltäni: minne minä tämän kaiken rakkauden laitan!!! Kuka sen ottaa vastaan!!!

Ja nyt, tässä hetkessä se on tuo peiton alta tuskin näkyvä mytty, hiljalleen kohoava hengitys ja maidosta täyttyneet posket, joita en malta olla silittämättä jatkuvasti.

Elämä on ollut viimeiset kolme päivää helppoa. Minä ja minun mieheni olemme kilpaa hoitaneet vauvaa, ja suloisella kiihtyvällä tahdilla, hetki hetkeltä, ymmärrämme hänen tarpeensa paremmin. Se mahdollistaa sellaisen rentoutumisen tilan, johon ei ole vuosikausiin ollut aikaa kun koko ajan on muka oltava menossa jonnekin ja tehtävä jotakin.

Olen viettänyt tunteja nojatuolissa vauva sylissä nukkuen tai syöden ja lukenut kirjoja, joita olen ostanut vuosien aikana kuitenkaan löytämättä aikaa lukea niitä. Kun joku ääni sisälläni siihen sanoo, että minun pitäisi käyttää aikaani paremmin, saan sen äänen vaimennettua muistamalla kuinka tehokas minusta tulee kirjoittamisessa,  kunhan ensin luen. Ja kirjoittamalla minä olen ajatellut osani tähän maailmaan kantaa.

Vauva toi mukanaan sanat: aikaa ja keskittymiskyvyn, jotta voisin lukea taas enemmän.

Tällainen on päällimmäinen, uusin kerrostuma elämästäni. Se täyttää pelottavan hyvin kaikkia entisen elämän aukkoja, kuten olen kirjoittanut. Mietin millainen maailma minua odottaa, kun irtaudumme kunnolla pesimisestä ja lähdemme liikkeelle. Se koko elämä, johon olen ihan tyytyväinen, tuntuu pelottavan hyvin odottavan minua siellä. Jos se odottaa niin hyvin, oliko se tarpeeksi merkityksellistä? Tarkoitan sellaisia asioita kuin opinnot, työt, ystävät, viestit, kirjeet, järjestöelämä…

Vauva valui elämäni tyhjiin kohtiin niin, että mikään hetki ei ole enää vajaa. Kaikki tunteet on täysiä, kaikki tunteet on läsnä joka päivä, se intensiteetti on pelottavaa ja kiehtovaa. Haluan vain jäädä tähän, haluan vain jo huomisen samaan aikaan.