Lintutyttö

Hän on minun tyttäreni, täynnä tulista luonnetta jo kahden kuukauden iässä. Hän on äitinsä kaltainen tarkkailija sekä isänsä kaltainen tutkija, niin pienenä jo niin mahdottoman kiinnostunut maailmasta. Hän osaa jo hymyillä, mutta varsinkin itkeä. Se on tärkeää, sillä on paljon helpompaa, että hän kertoo milloin on hyvä ja milloin huono. Ja silloin kun hän itkee itsekään ymmärtämättä miksi itkettää, hän rauhoittuu edelleen parhaiten syliin. ”Itke vain” sanon hänelle, sillä tässä äitin tai isän sylissä hänen on kaikista parasta opetella tunteitansa. Haluan, että hän ei ikinä lakkaa näyttämästä tunteitansa meille.

Minulle hän on ennenkaikkea lintytyttö. Minun tyttäreni, jota rakastan niin valtavana paljon. Tästä rakkaudesta tekee kipeän se, että en voi odottaa häneltä vastakaikua. Minä teen tämän kaiken vain siksi, että hän olisi valmis lähtemään, lentämään pois. Sen vuoksi, että hän olisi mahdollisimman hyvä itsenään.Mutta tätä ehdin murehtimaan toki myöhemminen, sillä hän on vielä niin pieni.

Kuten tuosta kuvasta näkyy, olin syntymän jälkeen jossain ylihartaassa tilassa. Onnellinen, mutta en pirskahdellen vaan hetkiä venyttäen, uutta maistaen. Ja se päivä, kun hän syntyi, oli lämmin ja tuulinen. Tuuli etelästä, ehkä hänen toisesta kotimaastansa. Tänään kun yritimme taas käydä vaunulenkillä (hän ei pidä vaunuista, haluaisi olla aina kantorepusssa!) lumi vain narisi rattaiden alla, aurinko heijastui niin kirkkaana hangesta, että tuntui ihan helmikuun kevättalvelta. Vaikka välissä onkin todellisuudessa vain kaksi kuukautta, olisi minun puolestani voinut kulua vähintään koko vuodenkierto.

Minun pieni lapseni.