Tavoitteista, motivaatioristiriidoista, itsekritiikistä ja palkinnoista.

Noniin, olen siis työkyvyttömyyseläkkeellä, paljastetaan se nyt. Päädiagnoosini on Asperger. En tiedä, olenko yhtä hullu ja kyvytön kuin luulen. Tällä hetkellä uskon olevani lähinnä syyllisyyden ja surun lamaannuttama. Mistä nämä kumpuavat, sillä ei kai tunteiden säätelyn kannalta ole merkitystä. Jos nyt tarkkoja ollaan, en ole täysin lamaantunut. Haluton ehkä ja iloton.. Ja jälleen kerran pettynyt kun mielialansäätelyni ei onnistunutkaan. Noidankehä kiertää itseään.

Nykyinen mielialani ei vaikuta olevan otollinen henkilökohtaisten tavoitteiden ja motivaation löytämiseen. Vähän kyllä haluan jotakin, en ole oikein varma kuitenkaan, että mitä. Ja toisaalta haluan vain olla mukavasti. Ehkä tämä vielä kirkastuu. Ja koska en ole oikein osannut nauttia tavoitteiden saavuttamisesta, motivaationi kärsii. Muutenkin jokin osani haluaa jotakin, mutta toinen osani haluaakin jotakin muuta ja vesittää edellisen toimet. Tasapaino säilyy?

Lisäksi voimaantumiskeinoni ovat, noh raivoa ja uhmaa. Yksi ystävällinen psykiatri kyllä sanoi minulle, että aggression voi suunnata esimerkiksi kunnianhimoksi. Mutta saamani uskonnollinen kasvatus nostaa päätään itsekritiikin muodossa. Enkä haluaisi pelotella koiraani. Eikä tämä kyllä toimi pitkäaikaisena motivaation lähteenä. Mutta toisinaan on päästävä ulos sängystä.

Noh, ehkäpä vasta haen suuntaani. On tässä ollut myös reippaita päiviä. Niin, suuntaahan tässä on haettu sellaiset neljäkymmentä vuotta, totean ironisesti. Tämäkö on sitä itsekritiikkiä?

Tarvitsisin kaiketi mielekkäiltä tuntuvia tapoja palkita itseni. Tyypillisesti tätä on palvellut ruoka, mutta tämähän ei pidemmällä tähtäimellä toimi. Lapsuudessa opittu tiedostamaton tapa. Tupakoimaankaan en viitsisi enää alkaa. Nettiaddiktiota en koe kovinkaan palkitsevana. Jos palkiinosta kokee samantien syyllisyyttä, se ei toimi.