Hävettävä työurani
Mennäänpä sitten samantien raskaisiin aiheisiin, eli työkyvyttömyyseläkkeeni syyt. Viralliset diagnoosit ovat Asperger, adhd ja masennus. Mutta miten asian noin muuten koen.
Lukiossa olin kympin tyttö. Sain mm. stipendin pitkästä ja matikasta ja koulun parhaat pisteet samasta aineesta. Aika hyvin, vai mitä. Olin yksinäinen, ahdistunut ja syömishäiriöinen nuori. En tietenkään kokonaan. Mutta ainakin talvikuukaudet. Syömishäiriötä tietenkin häpesin. Mutta pärjäsin kuitenkin.
Yliopistoon pääsin papereilla. Kun minulla ei ollut hajuakaan mihin haluaisin oikeasti, menin, minne pääsin. Isompaan kaupunkiin. Hommat muuttuivat. Piti jaksaa bilettää. Rahasta oli huolta kun sossu ei enää maksanut, kuten silloin, kun asuin alaikäisenä itsenäisesti (kiitos heille siitä). Opintolainaa kertyi, syömishäiriö paheni, lihoin, häpesin, en pärjännyt opinnoissa, vieraalla kielellä opiskelu oli vaikeaa, tunsin itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi. En osannut toimia akateemisessa maailmassa, opiskella itsenäisesti. Kaveri kauhisteli opintolainaani ja kehotti menemään töihin. Olin jo valmiiksi uupunut. En jaksanut harjoitella enää juoksua. Ajattelin että pidän taukoa ja jatkan sitten hetken päästä. Koin olevani syöksykierteessä. Aloitin masennuslääkkeet. Terapian. Menin töihin, jätin opinnot. Lihoin lisää, minulla ei ollut yhtäkään aikuiset ihmistä tukenani. Äitini oli mielisairaalassa, isälläni alkoholiongelmaa.
En oikein sitten saanut enää mistään otetta. Ainakaan omasta mielestäni. Näin jälkikäteen voin toki todeta, että minulta löytyy opintoja muistaakseni noin kolmasosa tutkinnosta. Ei nyt niin huonosti. Voisin kyllä yhä kaiketi palata. Noh ei mennä siihen nyt.
Sitten seurasi lääkitystä ja terapiaa ja haahuilua yms, jossain vaiheessa sain elämääni hieman joillekin raiteille, noh ainakin pois siitä epätoivon ja kunniallisuuden oravanpyörästä, missä olin elänyt. Löytyi parempi lääkityskin. Kuntouksessa ymmärsin, ettei minun kuntoutumiseni kiinnostanut ketään, tavoite oli saada minut mahdollisimman nopeasti työelämään. Jo kuntoutuksessa olisi tullut olla valmis palamaan uudelleen loppuun. Seurasi pallottelua ja uusia työkokeilua uusia psykiatreja ja lisää hukassaolemista. Olin myös ehtinyt tottua vapauteeni.
Sitten kyllä masennuskin taas paheni ja sain eläkkeen ja aspergerdiagnoosin, kriisiydyin kai eläkkeestä ja kävin osastollakin. Aloin tekemään taidetta ja harrastamaan kaikenlaista. Sain myös nettiterapian masennukseen. Välillä mietin haluavani sittenkin työelämään, onhan tämä nyt vähintään häpeällistä. Rahaakin olisi kiva olla. Ja tehdä jotain hyödyllistä. Mutta kun jaksamiseni on hieman rajallista. Eikä työelämäkään välttämättä muuttunut helpompaan suuntaan. Hain kyllä kolme kertaa taidekouluun. Pääsin parhaimmillani kolmannelle varasijalle.
Tieto ei pysy päässä ja sivistyskin on pelkkää pintaa.. Ärsyttävää, kun työelämä on niin joko-tai. Teen nyt sitten hieman vapaaehtoistyötä. Ja olen ihan kykenevä siihen. Ehkäpä laitan jatkossakin kaiken kunnianhimoni juoksuharrastukseeni, ja ehkä sarjakuvien piirtämiseen. 😆 Häpeä toki koostuu paljolti sosiaalisesta vertailusta ja ympäröivän yhteiskunnan odotuksista. En taida täyttää niitä kaikilta osin? Eilen tämä aihe triggeröityi uudelleen, kun minulta kysyttiin maalauskurssilla, että olenko työssä, jossa voin käyttää luovuuttani hyväksi. Kehuksihan tämä oli tarkoitettu… Ehkäpä olisi parempi vain kertoa kaikille olevansa työkyvyttömyyseläkkeellä, kuin peitellä asiaa. Useimmille olen jo kertonutkin, en vain ollut varautunut, että uusia ihmisiä kohdattaessa asiakin on kohdattava uudelleen.