Noniin, viikko saatu käyntiin, yskien, mutta kuitenkin. Tavoitteellisesta juoksusta olen hieman lomalla, no tekee kyllä jo mieli jatkamaan, täytyy myöntää.

Mieleni on hieman haastava, kärsin motivaatipulasta muun elämän suhteen. Välillä sisuunnun ja teen asioita. Se on ehkä tervettä? I’M BACK, HAHAHA. JOO.

Sarjakuvaa olen piirtänyt, jumiuduin toki itsekritiikin aiheuttamaan vitkutteluun vähemmän eheää tarinaa työstäessä, mutta sisulla tein sen loppuun.

Aamulla pukeudun verkkareihin ja siirryn sängyltä sohvalle ja pikkuhiljaa ulos. Ympäröivän yhteiskunnan pinnallisuus ja onnellisuushöttö ärsyttää. Pitäisi kai olla kannustava? No sanonko mitä. En. Tiedän kyllä etteivät asiat ole mustavalkoisia.

Eipä siinä sitten, englanninkurssilla adverbejä, espanjassa subjunktiivia, jälkimmäinen helpompaa.

Vien koiran metsäkävelylle. Kaikesta huolimatta olen melko reipas. Mistä kaikesta? No riittämättömyydestä kai. Hyi mikä sana.

Luen kirjaa positiivisesta psykologiasta. Nimestään huolimatta kyseessä ei ole positiivinen ajattelu. Postiivisessa psykologiassa pyritään löytämään ihmisestä vahvuuksia. Yllätyksekseni tunnistan joitakin.

Vielä olisi juoksukisa jäljellä. Huomenna 10km maastokisa. Mutta saas Nähdä. No niin tottakai mä pystyn siihen! 😀 Ei ole edes pakko ihan täysillä vetää. Vai onko?

Mitäs tällä viikolla? Myönnän, olen tuskaillut syksyn tuloa, stressannut kisaa. Mistä alkaen kaiken pitäisi oikeasti olla hallussa? Eikä saisi tuskailla? Noh eihän se ehkä evoluution näkökulmasta viisasta ole. Sarjakuvanpiirustus nytkähti eteenpäin. Varmaan moni muukin asia, ajatteluni on turhan ongelmakeskeistä.

Poikaystävän musiikkimaku on osin kyseenalainen. Minusta.

Kuuntelen kirjaa Häpeän hoito. Ties kuinka monetta kertaa. Voisin julkaista pikaisen piirroksen sijaan valokuvan, niin ei nolottaisi yhtä paljoa.