Maalari maalasi taloa, mustaa ja vielä mustempaa. 

                                                   Kuvittele tummasta suosta ylös pyrkivää möykkyä, joka on peittynyt paksuun, limaiseen, mustaan vahaan.

                                          Kuvittele kalpea olento, jonka sisus on harmaata verkkoa.

                                  Kuvittele sittisontiainen, joka pyörittää sontapalloa monta kilometriä ja lentääkin tuulen mukana takaisin lähtöpisteeseen.

                          Kuvittele musta hamsteri juoksemassa läpinäkyvässä juoksupyörässä.

                 Kuvittele mustarastas joka kaartaa taivaalla ja lentääkin päin ikkunaa.

        Kuvittele kiukkuinen, tummahiuksinen tyttö, tummine silmänalusineen kirjoittamassa maailman synkintä blogitekstiään.      

Tänään joudun psyykkaamaan itseni läpi tästä ensimmäisestä valkeasta, lumisesta päivästä. Hoidot on rankkoja. Unettomuus on rankkaa. Ihmissuhteet on rankkoja. Itsepetos on rankkaa. Odotukset on rankkoja. Pettymys on rankkaa. Elämä on rankkaa.

Mutta kuulkaa, minä kerron, ei kukaan sanonutkaan että elämän pitäisi olla helppoa. Kun pettymykset kasaantuu, on pakko hetki kieriä niissä. Vaikuttavinta on, että kaikki on rankkaa samalla kertaa. Tässä kohtaa taputukset jollekkin Suuremmalle Voimalle, tuli selväksi että sä määräät. Siinä, käsittele taas kaikki samalla kertaa. Muistan, että useimpina päivinä viikossa koen kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä, mutta ne kuopat on ihan liikaa, mitä eteen tulee. Ihan liikaa sille yhdelle päivälle. Joskus turhautuminen on pakko sanottaa. Ihan vaan siksi, koska voi. Ja se helpottaa.

Ja päivän päätteeksi voin onneksi aina todeta; ainakin olen rehellinen itselleni. Ja se on kaikkein tärkeintä, oli kyse mistä tahansa.

Eilen inspiraatio kukoisti. Päähänpistosommitelma, sienikahvia, keskeneränen huivi ja tryffeliä. Syyscomforttia parhaimmillaan. Yhden tryffelin söin, saan yhtä hyvät vibat pelkästä tunnelman nappaamisesta kuvaan.

Huomenna on taas parempi päivä…:)