Tänään mulla on ihan asiaakin mutta ensin pikkuruinen poikapäivitys.

Lupasin että en aprillipilaile Señor Bögelitoksen kustannuksella joten ei, ei ole vielä bullero maailmassa. Viime yönä tunnen saaneeni nukutuksi yhtä monta minuuttia kuin on pinnani pitkä Kelaan jonottaessa, not that long. #faija valitteli samaa, kertoi että ”mulla on varmaan böge-jännitys”. Tänään olen kantanut kaveria sisälläni 38 viikkoa ja 2 päivää ja vetäsin kivan ilman kunniaksi päälle tummansinisen maximekon ja mietin jopa laittavani vähän ripsaria, ihan vaan että jos tulee sairaalaan lähtö niin eivät erehdy muumioksi. 

***

Ja sitten asiaan..

Viime lauantaina odottelin kaikessa komeudessani etupihallamme jotta Steph kurvaisi kulmille tuomaan pikkuveljensä pojalle Rhysille pieneksi jääneen ammeen. Niin kuin aina, arvioin ajan väärin (oon ihan supersukka arvioimaan mitään) ja paistattelin siinä sitten päivää viehättävän vartin ajan. Minuutin maailman menoa ihmeteltyäni viereisen asunnon etuovi aukeaa ja pieni mummeli astuu pihalle. Luulin aina että siellä asui ruotsalaisia kun talon nimikin on ”Svenska” mutta tämä oli kyllä ihan paikallinen pitsihelma. Mamma alkaa siinä sitten asentamaan puutarhaletkua jengoilleen ja kastelee pelargoniansa. Hetken päästä hän siirtyy talon edustan vasemmalle puolelle ja huomauttaa minulle että ”ethän tyttö sitten kompastu letkuun kun menet takaisin sisälle”. Kiitän varoituksesta ja hymyilemme toisillemme hetken. 

Kun käännän katseeni pois, mamma kysäisee vaivihkaa että kuinka voin. Ihmettelen hetken ja vastaan että ”hyvin?”. Sitten tajuan että aa niin juu, se varmaan tuon vauvamahan takia kysäisi. Vastaan uudelleen että ”hyvin” ja hymyilen ja koitan olla näyttämättä aivan tollolta. Olen kääntämässä katsettani taas pois kun mamma kysäisee kuinka kauan olisi vielä odoteltava että god’s creation on maailmassa. Kerron että ensi perjantaina olisi peipin showtime. Mamma ihastelee ja kummastelee että joko silloin ja kertoo että näytän hyvältä. Kiitän mammaa ja käännän katseeni pois. Sitten tajuan että olisihan sitä itsekin voinut jotain sanoa, kysyä tai jutustella. Mietin että tiedänkö mitään pelargonioista vai alkaisinko utelemaan että mikä mammaa ruotsalaisissa viehättää. Päätän pysyä hiljaa. (Hyvä päätös! *selfhighfive*)

Ah, katsos, Steph! Tämä ihanainen mininaiseni kiikuttaa minulle ammeen ja kertoo että säästän vettä kun käytän tuota enkä täytä aina meidän ”aikuisten” ammettamme. Nyökkäilen ja mietin että enpä tullut edes ajatelleeksi.

Juttelemme niitä näitä ja Steph pakottaa vannomaan pikkurillin kera että soitan heti jos siltä tuntuu. Hänhän on siis sairaalakuskimme. Pistämme pikkurillit solmuun jonka jälkeen Steph ottaa askeleen takavasemmalle, poistuakseen paikalta. Tällöin, kukka-mamma astelee puoleemme ja sanoo ”nyt kun näen että otit vastaan ystävältäsi ammeen, uskallan varmaan ehdottaa jotain.” Mietin että mitähän sieltä tulee..suomalainen pessimistinen ajattelutapani valtaa pääni aivan typerillä ajatuksilla kuten haluaako se että kylvetän sitä. Mamma jatkaa, ”..paikalliset tuppaavat loukkaantumaan jos heille tarjotaan käytettyä tavaraa joten en aluksi viitsinyt mitään mainita mutta jos tarvitset ihan mitä tahansa tulevalle lapsellesi, kerrothan. Lapsenlapseni ovat jättäneet jälkeensä kasan leluja, vaatteita ja muuta oheistavaraa ja olemme heittämässä niitä nyt roskiin tai hyväntekeväisyyteen. Tekisit meille palveluksen jos ottaisit vastaan edes joitain.” Katson mammaa silmät pyöreänä, sitten Stephiä. Steph tuijottaa minua sama ilme kasvoillaan ja käännymme sitten uumoilemaan mammaa kohti suut ammollaan, leuat hipoen jalkapöytiämme. Alan äkisti änkyttämään jotain kun mamma vielä lisää; ”jos lapsesi tulee olemaan poika niin sitten varsinkin, lapsenlapseni ovat molemmat poikia.” Saan sanottua mammalle että ”joo poika” ja hän alkaa listaamaan mitä kaikkea olisi tarjolla. Hän pyytää minua jättämään postilaatikkoonsa listan asioista mitä itse vielä en ole hankkinut ja hän voisi sitten nämä roudata minulle. En saa oikein sanaa suustani ja päädyn kiittelemään mielettömästi. Niiaan, kumarran, teen aasialaistyyppisen kädet yhteen kumarruksen ja kiitän kiitän kiitän. Mamma poistuu, Steph poistuu ja kiipeän takaisin sisälle. 

Istahdan sohvalle amme sylissäni ja eka ajatukseni (valitettavasti) on että jes mun ei tarvii pestä sitä naista. Tämän jälkeen päädyn miettimään että miten voi tuollaisia ihmisiä olla olemassa. Mietin että miten pienellä vaivalla sitä voikaan saada toisen päivän piristettyä ja kuinka tilanteessa tosiaan hyötyy molemmat osapuolet. Ensin suomalaisuuteni puskee taas esiin ja mietin että no enhän mä kehtaa mitään pyytää mutta sitten mietin että ne vaatteet sun muut menevät muutoin roskiin tai jollekin muulle niitä tarvitsevalle. Päätän käydä mamman ovella jutustelemassa ensi viikolla.

Noh, niin kuin arvata saattaa, jotenkinhan sitä tässä jännittäessä on unohtanut koko asian, kunnes tänään #faijan lähtiessä töihin hän huikkaa makkarin ovelta tavallista hämmentyneempi ilme kasvoillaan että ”meijän oven edessä on jotain kasseja ja laatikoita täynnä vauvakamaa”. Havahdun pystyyn ja kerron että ne on mammalta, ne on mammalta, jeee!

Kävin tuossa nyt sitten tavaroita läpi ja suurin osa vaatteista oli todella hyväkuntoisia, paria poikkeusta lukuunottamatta. Joitain pehmolelujakin sieltä tuli mutta ne haiskahtivat niin pahasti kellarille että päätin luopua heistä hemmoista niitä tarvitseville. Ehdottomia lemppareitani olivat Conversen body tekstillä ”all star”, United Colors of Benettonin punainen neule, Timberlandin ruskea huppari, Pumpkin Patchin suloinen viidakkoteemainen body, norsuhaalarit ”I’m so cute” tekstillä sekä Converse tyyliset pikkusukat monessa eri värissä. Siellä ne nyt pyörivät iloisesti pyykinpesukoneessa ja suupieleni vääntyvät väkisinkin vammaiseen hymyyn.

Mutta heei, mikä mieletön mamma ja miten mielettömän hieno fiilis mulle tästä episodista jäi! Kaiken mediassa ja meikämannenkin lähipiirissä vilkkuvan vaikeroinnin ja nihkeän kurjuuden keskellä on aivan mahtavaa huomata että vielä on ihmisiä jotka välittävät lähimmäisistään tai vaikkapa nyt esimerkiksi naapureistaan, jopa minusta! Oon sellanen lässynlää-luonne että mut saa kyllä hyvin pienilläkin asioilla olemaan ihan että aww ja pinkit perhoset joten voit uskoa että tämä oli asteikollani jotain ihan superhuisincoolia! Nyt mietin että hiivin mamman postilaatikolle viemässä kiitoskirjeen ja kun pääsemme sairaalasta kotiin, viedään Bögen kanssa korvapuusteja vielä lisäksi. 

Faith in humanity restored. GO MAMMA GO!