Itsensä ylittäjä

Suuren suuri valaskala Edenissä ui. Pienen pieni makrilli kauhistui. Ui vain, ui vain jos lupaat sen, et vyöry mun päälle mua hukuttaen. Hop hop däpä däpä hop hop hui. Ja se ui, eikä vyörynyt uskotko sen?

 

En ole kertaakaan Nooan syntymän jälkeen käynyt uimassa tai rannalla julkisilla paikoilla, koska raskaukilot ( vai voiko niitä enää tässä vaiheessa sanoa raskauskiloiksi, oisko ne ihan vaan kilot) ja -arvet, pömppömaha ja läskit reidet. You name it, I have it!

Tänään kuitenkin tapahtui jotain ihmeellistä, nimittäin mentiin Nooan kanssa Edeniin pulikoimaan aamutuimaan. Ihan noin vaan. Enkä edes yrittänyt salakuljettaa pilkkihaalaria uintiasustukseksi. Hyvä minä! (tähän muutamat tuuletukset ja pienet aplodit)

Siellä me kuulkaas polskuteltiin kuin mitkäkin vesipedot, eikä kukaan soittanut eläinsuojeluun Edeniin rantautuneesta valaasta tai yrittänyt nurkan takaa ampua harppuunalla. Niinkinhän olisi toki voinut käydä, eikö?

Aika kauas omalta mukavuusalueelta sitä on välillä valmis menemään vain sen vuoksi, että näkee leveän hymyn pienen ihmisen kasvoilla, kuulee mahanpohjasta lähtevän kikatuksen ja aistii aidon ilon.

Se oli oikeastaan niin hauskaa, että mennään varmasti toistekin.

Ja hei, jos joku muukin on harmitellut pilkkihaalarin sopimattomuutta ranta- tai kylpyläasusteeksi, niin ei hätää, laita biksut tai uikkari. Sinne uimaan mahtuu kaiken kokoista, näköistä ja ikäistä porukkaa, joista jokainen on tullut nauttimaan omasta olostaan ei tuijottamaan sinun jenkkakahvoja, persjalkoja tai selluliittipyllyä.

Uimapuvun voi hyvin asustaa leveällä hymyllä ja iloisella naurulla, ne toimii aina eikä ole koskaan pois muodista.

 

Kuva. weknowmemes.com