Kyllä se vaan taitaa niin olla, että me naiset todellakin annamme odotuttaa itseämme ja ilmeisesti tähän tapaan pitää opetella jo ihan pienestä pitäen. Maanantaina nimittäin oli ja meni vauvan laskettu aika mutta meidän neitiä ei näy ei kuulu. Ehkäpä neitokainen tietää jo, että näyttävimmän sisääntulon, tai tässä tapauksessa ulostulon, nainen tekee tullessaan paikalle taktisesti hieman myöhässä. Joku 15 minuuttia on vielä ihan ok mutta että vuorokausi. Jotain rajaa nyt tähän hommaan.

Tokihan tiedän, että laskettu aika ei ole yhtä kuin kiveen hakattu deadline mutta silti. Kärsimättömälle ihmiselle tämmöinen odottelu ilman selkeää päättymisajankohtaa on kauheaa, kidutusta suorastaan. Asioiden kun mielellään pitäisi tapahtua nyt tai mielummin jo eilen, eikä huomenna tai sitten joskus. Nooaa odottaessa olin varautunut siihen, että se kaksi viikkoa paukkuu railakkaasti yli ja käynnistykseen mennään mutta herrakainen päättikin saapua jo ennen omaa deadlineansa, niin tokihan sitä sitten ajatteli, että niin käy tämänkin kanssa mutta ei. Pahimmillaan tässsä siis ollaan vielä raskaampana kuin koskaan (kaikessa sen merkityksessä) vielä toista viikkoa! Voisin odottamiseen turhautumisen lisäksi luetella tähän jonkun miljoona muuta syytä miksi neiti Alpon olisi ihan suotavaa jo syntyä mutta se voisi olla melko valituspitoista tekstiä, joten en sitä tee. Tyydynkin siis vaan toteamaan, että tule jo!